♠ My mad mind. ♠

Päivää.
On ollu vähän kiireitä, oon mm. rakastunu, sairastunu syömishäiriöön ja käyny vähä matkustelemassa, ei sen kummempaa. Piti tulla kattomaan tää tilanne ja pistää erään kommentin pohjalta pieni selvennys elämästä.
Tukeutua ei voi kuin itseensä. Se on kaikista keinoista parhain, jos haluaa pystyssä pysyä. Silti sekään ei ole satavarma. Mikään ei ole.. Valehtelin. Ainut mikä on varmaa on se, että aikanaan kaikki loppuu. Niin myös mun tarinani.


Love me, hate me, it's me, Ace.

Kylmä. Vesisade. Yö. Kaupunki. Ainekset, joilla hetkestä saa pidemmän kuin osaa kuvitella.
Mä kävelin stadin keskustasta kohti itää. Pysähdyin sytyttämään röökiä ku stenkku sano ittensä irti. Luulin olevani yksin ja kirosin kovaan ääneen koko helvetin yön jonnekki kauas.
- Tarviitko tulta?
- Häh? Siis joo, kiitos.
Mua vähän päälle päätä pidempi ruskeahiuksinen jätkä otti taskustaan sytkärin ja sytytti mun tupakan. Vedin syvään henkeä ja kiitin uudelleen. Lähin kävelemään.
- Ootas! Soot Ace vai mitä?
Pysähdyin. Sydän pysähtyi. Käännyin ympäri ja katsoin tyyppiä kysyvästi.
- Jooh? Kukas sä sit oot?
Se juoksi mun luo ja veti mut mukanaan sateensuojaan.
- Tomi.
- Ahaa.. Mä en kyl tunne sua?
- Ajetaa samalla radalla. Oon kerran tullu pummii sult röökii. Et kyl varmaa muista?
- En.
- Jaa. No ei voi mitään.
Kiusallinen hiljaisuus. Mä nautin siitä. Toinen yrittää epätoivoisesti tehä muhun vaikutusta ja mä oon vaan niin kylmä.
- Mitä sä tähän aikaan teet yksin kaupungil?
- Mä oon yksin missä mua huvittaa, sillon ku mua huvittaa. So simple, vai mitä?
Se nauro. Mä nauroin.
Juteltiin niitä näitä hetken ajan. Tai noh, hetken ja hetken. Puoli tuntia siinä tais vierähtää ja sade vaan ylty. Lopulta annoin sille numeroni.
Meijän viereen hiljensi auto jonka kuski oli joku tän jätkän tuttu ja kysy haluuko se kyydin. Mä sanoin lähteväni kävelemään, olihan Jayn asunto siinä ihan lähellä. Huikkasin moikat molemmille ja käännyin lähteäkseni. Tomi nousi autoon ja kuulin kuskin kysyvän
- Kukas toi nätti neiti nahkatakissa oli?
Ja Tomi vaan nauro.
Mul on vahva tunne et kuulen siit jätkäst vielä. Salaa toivon niin..


Love me, hate me, it's me, Ace.

Leijonan merkkiä ylpeästi kantavana on minunkin juhlittava joskus synttäreitäni ja se päivä on tänään. Päivä ei ole mikä tahansa, sillä Leijonan päivähän on sunnuntai ja mikähän päivä tänään on? Leijona hallitsee Aurinkoa ja päivän tarotiks nousi

Aurinko

Miten tappaa tunne?
Jättämällä sen huomiotta? Huutamalla sen julki? Sulkemalla sen sisinpäänsä? Tukahduttamalla vai karkuun juoksemalla? Kuinka kauan sitä voi paeta? Saako se koskaan kiinni? Mitä sitten tapahtuu? Jos siitä eroon pääsee niin tuleeko se taas joskus takaisin? Onko mikään lopullista? Onko mikään pysyvää?
- On..
- Mikä?
- Arvet.


Love me, hate me, it's me, Ace.

Blogin päivitystahti on hieman hidastunut reaalielämän nopeuden kiihdyttyä melkein äärimmilleen, kunnes tuli taas se seinä vastaan. Jeah.
Torstaina siis löysin taas niitä omia rajojani ja ylitin ne melko kivuliaalla tavalla. Kun tällainen adrenaliiniaddikti pääsee vauhdin makuun niin on vähän vaikeeta pysähtyä. Crossiradalla sattuneen epäonnistuneen alastulon seurauksena selkärangasta löytyy nyt jotain pientä murtumaa ja oikeasta kädestä en edes puhu. Vituttaa. Taidot kai vähän ruosteessa tai sitten mä vaan innostuin liikaa. Tai sitten molemmat yhdessä, mikä kertoo mun järjenjuoksuni muuttuneen juoksusta vaivaiseksi kävelemiseksi. En tiä.
Pirullista kun viimeinen lomaviikko menee sängynpohjalla kirotessa tätä elämää jonnekin kauas. Tosin, ei nää pienet haaverit oo mua koskaan pidelly. Yhen käden sormet ei riitä kertomaan montako kertaa mä oon sairaalasta eläessäni karannut. Mut se siitä.
Ulkona on harmaata, elämä seisoo paikoillaan ja mä en edes tiedä mikä päivä tänään on. X herätti mut keskellä yötä ja kerto nähneensä jotain ihan helvetillistä unta, missä mä olin kadonnu ja lopulta se oli löytäny mut jostain hemmetin kellarista kuolleena. Hyvä ettei se itkeny ku se kerto mulle siitä unestaan. Se oli ihan selvästi järkyttyny. Mä katoin sitä niin lempeesti kuin osasin, suutelin sitä ja käskin jatkaa nukkumista. Loppuyön se piti musta tiukasti kiinni enkä mä pistäny vastaan.
Aamulla Jay tuli käymään. Ne jutteli X:n kanssa kun mä heräsin. Kun mä avasin silmäni niin Jay nousi ylös sohvalta ja halas mua. "Onneks ei käyny pahemmin" se kuiskas. Mun oli niin lämmin kun se päästi irti ja katto mua silmiin. Aika pysähtyy aina kun se kattoo mua silmiin, koska siinä sen katsessa on jotain niin ymmärtävää, lämmintä ja turvallista. Jotain suurempaa välittämisen tasoa, mitä ei voi tuntea kukaan muu kuin me ja mekin vain sen pienen hetken verran kun katsotaan toisiamme silmiin ja hymyillään. Taikaa.
Mun elämä on tällä hetkellä niin pysähtynyt, että jo melkein odotan sitä arjen ahdistusta, joka koittaa 12. päivä. Siitä viisi päivää eteenpäin niin on mun päiväni. Mun ikioma päiväni, jona mä loistan kirkkaammin ja korkeammalla kuin kukaan muu. Tosin, musta tuntuu, että oli päivä mikä vaan ja olin mä kuinka pohjalla tahansa, niin silti mä loistan enemmän kuin kukaan muu. Mun omassa pienessä mielessäni maailma ei oo mitään verrattuna muhun. Itsekkään paskiaisen puhetta, mutta niin se on ja niin se tulee olemaan. Mitään en muuttais. Tai no.. Niin. Unelmoidahan saa aina.
Mä oon miettiny yhtä juttua. Mun periaatteisiin kuuluu jonkin asteinen suvaitsevaisuus, eli tummaihoiset on mulle ihmisiä siinä missä muutkin, homot saa tehdä mitä huvitta, sillä niinhän minäkin. Mut entäs nää, jotka ei hyväksy muita kuin oman "idyllisen ihmisen" kriteerit täyttäviä ihmisolentoja? Pitääkö mun ymmärtää niitäkin ja olla juujaaniinjoo-tyylillä, täysin kantaaottamattomana kun ne sanoo että "neekerit pitäs ampua" ja "helvetin ryssät"? Suvaitsevainen voin olla, mutta missä menee suvaitsevaisuuden rajat? Ehkä siinä, ettei suvaitse suvaitsemattomuutta?
Miks mä mietin tällasta? Äsken selasin taas bloggerin tarjoamia blogeja ja silmään pistää nää "Suomi suomalaisille" -aatteen omaavat rasistiset muka-blogit. Jos ei kestä erilaisia ihmisiä kuin itse niin sillonhan on oltava joku vika pääkopassa. Samat säännöt, oikeudet ja vastuu niillä muillakin on. Ja nyt eletään 2000-lukua, ei keskiaikaa. Jossei meno miellytä niin voi muuttaa jonnekki pimeeseen luolaan missä saa asua yksin ja kieriskellä omissa ennakkoluuloisissa fobioissa ja kun se alkaa kyllästyttää ni seuraava askel on hankkia ase ja pistää lippaallinen omaan otsalohkoon. Maailma on sen jälkeen taas astetta parempi paikka elää. Perkele ku tuli taas asiaa. Mut siihen se sitten taas jääkin.
Ei yks ihminen voi parantaa maailmaa. Ja mikä määrää miten maailmaa vois parantaa? Yks solmu saadaan auki ni johan on toinen edessä. Pahimmassa tapauksessa solmun selvittämisestä seuraa lisää solmuja. Lopulta koko homma on täysin umpisolmussa ja ainut keino pelastaa tilanne on ottaa sakset, mutta eihän narua saa katkaista, vai saako?
Kai tätä elämää on vain seurattava kuin narua poikki arjen ja juhlan, päivästä päivään, vuodesta toiseen kunnes löytyy se narun pää. Solmuja ratkotaan matkalla parhaamme mukaan, mutta välillä laitetaan vaan silmät kiinni ja hypätään sen solmun yli. Niin helppoa. Silmät kiinni ja hop!
Takas tähän hetkeen. Sataa vettä. Pisaroita. Mä oon usein kirjottanu vesisateesta. Enkelten kyyneliä, miljoonasta yhdeksi ja yhdestä nollaksi. Sitä on elämä. Kai.. Mitä on elämä? Noh, mun elämä on tällä hetkellä tätä: vesisade, tietokone ja kahvia kermaliköörin kera. Ja musiikkia, Stam1nan "Likainen Parketti" from that player. ->




Love me, hate me, it's me, Ace.