♠ My mad mind. ♠

Kun mun pikkusta kerta kehuttiin niin tässä on eilisen kuvauspäivän satoa. On se talvi kaunis..








Love me, hate me, it's me, Ace.

"Sulla ei oo mitään anteeks pyydettävää.. Saatan joskus tuntuu välinpitämättömältä, mut se ei oo sitä. Muista se, etten voi koskaan loukata sua ja jos mulla on jotain sanottavaa sanon sen suoraan ja hienostelematta. En kiertele asioita. Rakastan sua ja vaan sua. Muista, et oon vaihtamaan kaiken mitä mulla on suhun. Mä en kestä päivääkään ilman sua.
You're my savior."
Kyllä se taitaa mua rakastaa. Mut rakkaus on illuusio. Ja meitsi on pessimisti. Hyvää yötä, Ace kuittaa.


Love me, hate me, it's me, Ace.

Puhelin soi. X soittaa. En vastaa. Viesti, X:ltä. "Mä tiedän ettet nuku. Sä istut ja tuijotat ikkunastas taivasta."
Mun sydän kävi kurkussa. Näkeekö se mut? Missä se on? Mua pelotti.
Puhelin soi taas. X soittaa. Mä vastaan.
- Mmh?, mumisen.
- Iltaa. Näkyykö tähtiä?
- Kato ite.
- Katoin jo. Ajattelin vaa et näätkö saman ku minä?
Mä jäädyin siihen. Subarun etuvalot.
- Mee pois.
- Miksi?
- Mee nyt vaa pois. Oikeesti.
- En.
- Mene.
- En.
- Mene!
- En.. Tuu ulos.
- Eiku sä meet nyt pois. Mä en pysty.. Mee nyt.
- Ace. Nyt tuut ulos.
Hiljaisuus.
- Ace. Tule.
Hiljaisuus.
- Ace. Nyt. piip-piip-piip
Mä nousin ylös, heitin takin niskaan ja kengät jalkaan. Kuume oli taas nousussa ja mä tärisin ku kävelin ulos. Oli helvetin kylmä.
Mä kävelin meijän postilaatikolle ja katoin parinkymmenen metrin päässä loistavia ajovaloja. Ne sammu. Ovi aukes. X.
- Kävele., se sano ja mä en voinu ku totella. Mä tärisin kylmästä ja pelosta, meinasin oksentaa pelkästä jännityksestä. Mä pysähdyin noin kolmen metrin päähän X:stä.
Seisoin katulampun tuomassa himmeässä valossa. Satoi lunta. Mä en nähnyt X:n kasvoja, ennenku se käveli lähemmäs. Mä koitin perääntyä, mut se sai mun kädestä kiinni.
- Älä..
- Shh..
Se veti mut kiinni itteensä. Me oltiin vaan hiljaa ja se halas mua, mä en sitä.
- Sä täriset.
- Tääl on kylmä ja moon kipee.
- Mun autos olis lämmin..
- Ei.
Mä repäsin itteni irti X:stä ja katsoin sitä kysyvästi.
- Miks sä tulit?
- Mä.. Ku..
Sen silmät täytty kyynelistä. Mun kävi sitä hetken jopa sääliksi ja mä halusin vaan halata sitä, piilottaa sen tältä kylmältä maailmalta, kunnes muistin miten se heitti mut ne rappuset alas, miten se huusi.. Mut sehän oli mun oma vika.
- Ace, mä tiedän ettet sä voi antaa anteeks sitä ku satutin sua.
Se itki.
- Mut.. Ace.. Tuu takas. Mä en pysty.. En.. Ilman sua..
Mä suljin itteni pois siitä hetkestä. Mä katsoin sitä. Se kärsi, siihen sattu. Mun takia.
Mä tiedän. Meijät on luotu toisillemme. Mä tiedän. Me ei olla mitään ilman toisiamme. Se on se pala mussa, minkä avulla mä elän. Se on mun sydän.
Mä kävelin sen eteen ja odotin et se ryhdistäytyy. Se pyyhki kyyneleensä, katto hetken taivaalle ja sitten mun silmiin. Se katse.. Se oli se sama katse ku aina ennenki. Mun X. Sillon mä sen muistin.
- X..
- Nii?
- Mä rakastan sua.




Love me, hate me, it's me, Ace.

Pian olis tarkotuksena lähteä, kuumeesta huolimatta, kuvaamaan toi auringonlasku. Tuli yhtäkkinen halu päästä ikuistamaan se tuolta mein jyrkänteeltä.
Mul oli tapana käydä siellä mun enkelin kanssa kuvaamassa auringonlaskuja. Nyt mun enkeli ei enää lähe mun mukaan. Sanoin sille kerran et joku päivä me ollaan osa auringonlaskua. Nyt se on osa sitä. Frozen tears fallin from my emerald green eyes.

No pain.


Love me, hate me, it's me, Ace.

Tänään satoi ensilumi. Sataa edelleen.
Lumisade on jotain niin kaunista, puhdasta ja.. rauhoittavaa. Jopa mä voin sanoo et lumisateen katselu on rauhoittavaa, paitsi jos se sattuu satamaan TV:n ruudussa kun ohjelmistossa olisi jotain niinkin jännää kuin House tai vastaavaa. Mut lumisade.. Ah.
Kuvittele ny. Yö, pieni pakkanen, lunta maassa, tähtitaivas ja täysikuu, sataa lunta.. Isoja hiutaleita.. Ne leijuu hiljalleen tummien puiden lomasta sun kasvoilles, sulaa sun paljaalle iholles.. Puut loistaa valkoisina, ne nukkuu lumipeiton alla. Nukkuu vaan, ihan hiljaa. Ei tuulenvirettäkään. On vain sinä, yö, tähdet, täysikuu, nukkuva maailma ja nuo lumihiutaleet.
Se siitä haaveilusta. Aika on taas kortilla ja meno on minuuttiaikataulun mukaista. Vielä kaksi minuuttia aikaa istua tässä ja kirjoittaa.
Hienointa tässä päivässä oli ehkä se ku mun kulta, rakas pieni lapsi, mamin terroristi, Romeo, näki ensimmäisen kerran lunta. How sweet can life be?




Love me, hate me, it's me, Ace.

Ace odottaa lunta ja joulua,
Se ei jaksa enää käydä koulua.

Joskus se istuu sängyllään ja itkee,
Pois pienestä päästään piruja kitkee.

Se nostaa katseensa ja haaveilee,
"Ulos ikkunasta, tästä helvetistä, miten pääsee?"

Se nousee ylös ja venyttelee,
Nahkatakkinsa etsii ja sen päällensä pukee.

Ulos ovesta, tupakka huuleen,
Liekki stenkun karkaa kylmään tuuleen.

Se kiroaa, se murtuu,
Voimat häviää ja jalat turtuu.

Se kaatuu polvilleen maahan ja manaa,
"Miksei tää helvetin elämä kulje mun vanaa?"

Tuuli lakkaa ja ilma kirkastuu,
Joku Acen eteen astuu.

Se katseensa nostaa ja silmiään siristää,
Tumma hahmo hymyillen virnistää.

Hän Acen ylös nostaa,
Maailmalle näin mä voin kostaa.

"Sä et voita, musta pidetään huolta,
Aion jaksaa, nousta ja elää. En vaihda enää puolta."


Love me, hate me, it's me, Ace.

Mä juttelin tos hetki sitten kaverin kans. Kaverin.. Noh, sitä se mulle kai on. Se kyseli mult taas kaikkee, painosti valitsemaan. Minkä mä sille voin jossen osaa päättää? Minkä mä sille voin jos risteyksessä mun pitäs valita kahden tien väliltä, mut päätös käy niin ylivoimaseks et käännyn mieluummi takas? Niin. En mä sille mitään voi.
Mä kyl keksin aika hyvän teorian. Keskustelu meni suunnilleen näin.
- Tieks son tosi ärsyttävää ku justku luulee päässeensä vähä lähemmäs sua ni ei, neiti lyöki jarrut kii. Tajuuks?
- Juu..
- Mitä sä pelkäät, Ace? Mä en satuta sua, mul ei oo aikomustakaa satuttaa sua.
- Mä tiedän..
- No mitä sitte?
Olin hiljaa hetken jos toisenkin, mietin, pitäiskö mun kertoa.. Selittää vaan..
- Ace mitä sun pääs liikkuu täl hetkel?
- No siis.. Ku tieks must vaa tuntuu silt et..
- Niin?
- Älä painosta!
- En en.. Iha rauhas vaa. Noh?
- Ku kaikki sanoo et moon nii erilaine ku muut ja et mus on jotain erityistä..
- Nii ja son totta, jatka.
- Huoh.. Mitenhä mä tän sulle selittäisin.. Jos vertais vaik et te kaikki oisitte lapsia ja mä olisin joku lelu.
- Huh?
- Nii. Sellane lelu jollasen kaikki haluu. Moon sellases kiehtovas ja mielenkiintoo herättäväs paketissa. Son sellane tummanpuhuva ja mystinen. Haluisitko kurkistaa mitä siel sisäl on?
- Nyt en tajuu..
- Haluisitko?
- No joo mut siis..
- Nii. Entäs ku se lelu siel paketin sisäl ei oliskaa nii erikoine? Sä leikkisit sil pari kertaa ja heittäsit pois. Tieks mitä sille lelulle sit tapahtuu?
- Ace sä ajattelet liikaa..
- Enhä. Niin, mitä sille lelulle sit tapahtuu?
- No emt?
- Se menee rikki.
Joskus mä mietin mist mä keksin noit vertauksii. Mä mietin, mistä tääki teksti saa pienet runolliset väreensä. Mä mietin paljon.



Love me, hate me, it's me, Ace.

Mun piti kirjottaa jotain synkkää, jotain mustaa, pahaa ja syvällistä mutten nyt enää pysty. Miksi? Mä hymyilen. Mä hymyilen oikeesti. Tää ei oo se normi Acen virne, mikä pysyy naamalla vaikka mikä tulis, ei. Tää on oikee hymy.



Love me, hate me, it's me, Ace.

Perjantaina menin kouluun kaks ja puol tuntii myöhässä. Mul oli terveystarkastus. Kaikki okei, mut sain lämpimän kehotuksen mennä koulupsykologin juttusille jos siltä tuntuu..
Terkkari tykkäs mun tyylistä puhua itestäni. Mä oon kuulemma analyyttinen ja osaan kattoa objektiivisesti itseäni, mikä on aina lekureitten mieleen, sillä nehän kattoo potilaitaan objekteina, ei subjekteina. Subjektina toimii herra Lekuri, predikaattina verbi "hoitaa" ja objektina potilas, minä. Jep, oon kuunnellu äikäntunneilla..
Terkkari sano myös että musta tulee hyvä psykologi. Oon samaa mieltä.
Mä en tiedä mikä mua kiehtoo ihmismielessä. Varsinkin sellaisessa vähän synkemmässä, oudossa, kieroutuneessa, sairaassa ja mustassa ihmismielessä.. Noi on kaikki piirteitä joiden avulla kuvaisin omaa mieltäni. Miksi? Sitä en tiedä.
Mun paino oli ihanteellinen, näkö hyvä ja verenpaine 128/77 eli okei. Kaikki kunnossa. Puhuttiin mun syömisistä ja tästä helvetillisestä väsymyksestä mikä mulla on ollu nii kauan ku jaksan muistaa. Terkkari pyys mua tulee viel uudestaan kun aika loppu kesken, vaikka olin siellä puoltoista tuntia. Oon kuulemma kiintoisa tapaus.
Mä en tajuu mikä mussa kiehtoo ihmisiä. Mä oon täys paska, kiero ja valehteleva kaksnaamanen pelkuri ja silti musta tykätään? Kaikki on kiinnostuneita mun elämästä vaikken mä ite jaksais esittää tätä pääroolia tässä tarinassa, joka Acen elämänä tunnetaan. Mä en kiinnostu pahemmin ihmisistä ellei ne ole jollain tavalla erikoisia, yleensä jollain huonolla tavalla. Narkkarit, rikolliset, aggressiiviset kusipäät ja narsistit on mun mieleeni. Kylmät ja tunteettomat, kasvottoman kylmät ihmiset kiehtoo mua. Siksi kai ihmiset pitää mustakin. Mä osaan olla kasvoton ja kylmä. Koiratkin muuten kiinnostuu enemmän ihmisistä, jotka eivät noteeraa niitä (ja tämäkin tieto on jo varmaan kerran tullut mainittua). Miksi?
Miksi on kysymys, johon on yleensä vaikee vastata. Oikeastaan kaikki kysymykset on jollain tasolla vaikeita. 1+1=2 kun matemaattisesti mietitään, mutta jos asiaa miettii arkielämässä niin yksi tekijä toisen kanssa saattaa olla vaikka nolla tai miljoona.
Mun piti kertoo mun perjantaista ja ajauduin taas kirjoittelemaan mieleni tuotoksia. Perkele. Niin siis, mun perjantai.
Mä menin koulun jälkeen kotiin, kotona suihkuun ja suihkun jälkeen laitoin itteni valmiiks iltaa varten. Lähin puol seittemän aikaan pieniin bileisiin. Viinaa meni reilusti ja muistikuvat on huteria kuten oli olokin aiemmin tänään. Tulin kotiin joskus aamulla ennen kaheksaa. Sitten seuraava muistikuva on kello 14 kun heräsin.
Näin tänään K.O:n. Tätä fiilistä on vaikee kuvata. Mä olin niin onnellinen kun mä näin sen mutta heti ekan minuutin aikana mä tajusin, että mun K.O oli jossain muualla kuin siinä kehossa, niissä vaatteissa, niissä ilmeissä, sanoissa ja eleissä.. Se oli joku toinen, ei mun rakas K.O. Tästä kertoo edellinen merkintäni "K.O"
Tämä surullisen sekava, pettynyt olo on ollut pinnalla tän illan ja sen takii jätin menemättä mihinkään, vaikka mut on kutsuttu yksiin bileisiin ja kaks jätkää pyys ajelemaanki. Mä en nyt pysty kohtaamaan ketään ja esittämään sitä iloista kaikkien tuntemaa Acea. Ei. Nyt mä oon mieluummin yksin omien ajatusteni kanssa vaikka tää onkin aika fatal mistake. But who cares.


Love me, hate me, it's me, Ace.