♠ My mad mind. ♠

Ahhh.. Vihdoin kotona. Tai no siis Jayn luona, mut kotihan tää mulle nykysin on..
Käytiin ajamassa "pieni" lenkki. Helsinki-Lahti-Kouvola-Vantaa oli reittimme ja aikaa kului koko päivä. Mä istuin pyörän kyydissä koko matkan, joten perse on suhteellisen hellänä. Jay ajoi suurimmaksi osaksi, mäkin sain kokeilla ja K.O:kin ajoi pariin otteeseen. Oltiin siis liikenteessä yhden pyörän ja auton voimin.
Koin pitkästä aikaa sellasta kiireetöntä vapauden tunnetta. Sellasta tunnetta mä kaipaan usein. Matkaa, jonka tekemiseen on aikaa, mutta sillä matkalla on myös päämäärä. Se, että pääseekö siihen päämäärään on merkittävää, kun taas se, että miten ja milloin sen tekee on merkityksetöntä.
Mä ajattelin ennen, että päämäärättä ajaminen on vapautta, ja sitähän se onkin, mutta se on niin tyhjää, turhaa ja merkityksetöntä. Nyt tuntu hyvältä, kun mä tiesin mihin olin matkalla ja miksi. Se, miksi mä menin sinne ei ole merkityksellistä, mutta se, että mulla oli syy, on. Ihana tunne.
Mulla on taas jumalattomat vierotusoireet päällä. Kädet tärisee ja on kylmä.. kuuma.. kylmä.. kuuma.. Tuskan hiki otsalla ja paikat jumissa. Mieli lyö tyhjää. Ajatukset harhailee. Oon vainoharhanen, nään ja kuulen omiani. Pelästyn pientäkin risahdusta ja silmäkulmista nään varjoja. Tää alituinen pelkotila on jatkunut nyt eilisillasta asti.
Viime yö oli aivan hirveä. Ensinnäkin, mulla oli helvetinmoinen hedari ja olin valmis puhumaan norjaa milloin tahansa. Mä tärisin ja mulla oli kuuma, ahdisti ja kaikki, mitä kuulin tai näin niin koin hyökkäykseksi mua kohtaan. Jay joutui laittamaan mut väkisin nukkumaan ja pitämään musta kiinni, kunnes mä nukahdin. Mä heräilin omaan huutooni ja Jayn ravisteluihin pitkin yötä, enkä nukkunut yli puolen tunnin pätkiä. Mä itkin koko ajan, näin painajaisia ja niitä mun kuuluisia valveunia. Viime yönä mä mm. hukuin mustaan veteen, jota vyöryi ovesta ja ikkunasta, mä hengitin jotain myrkkyä, mä näin, kuinka mun kroppa vuosi verta, mutten löytänyt haavaa. Jay otti mut syliinsä kerta toisensa jälkeen vaikka mä löin ja raavin sitä, huusin ja kirosin, itkin. Aamulla mä heräsin täristen, mutta selvänä.
Mä en tajua, miks ne pelko- ja ahdistustilat iskee yöllä just kun pitäs nukkua. Luokitellaankohan ne joksikin mielenterveysongelmiksi? Hetkellisiksi mielenhäiriöiksi? Mä en ymmärrä.. Siis enhän mä hullu ole, mut yöllä mä vaan menetän kontrollin itteeni.. Se tuntuu samalta ku.. Ihan ku se lähtis pois kropasta. Ihan tismalleen samalta, mutta pahemmalta. Mut kai se on merkki siitä, että mä oon pääsemässä pois? Ne olotilat on vain kiviä ja kantoja mun polullani. Polulla, joka lopulta johtaa pois kuilun reunalta. Polku, jonka päähän mä jään enkä enää koskaan astu sille. Ei enää askeltakaan, kunhan mä pääsen uuden tien alkuun. Sen oon päättäny. Mutta..
Asiahan ei ole niin yksinkertainen. Jokainen vastoinkäyminen tönäisee mua ja horjuttaa mun tasapainoa. Jokainen suru ja murhe vetää mua sille polulle, jolle astuessa sitoutuu taas siihen helvetilliseen pyöritykseen, mikä lopulta johtaa kuilun reunalle ja takas pohjalle.. Tällä hetkellä se vaara on suuri.
Mun paras ystävä, unieni vartija, lohduttaja ja maasta nostaja, oma rakas koirani on jo vanha ja sairas. Se täytyy päästää kärsimyksistään jo lähitulevaisuudessa. Saattaa olla, että se päivä on jo huomenna, saattaa olla, että kahden viikon päässä, mutta silti. Mä oon aavistellu ja tienny sen jo pitkään. Mä oon kieltäny sen jo ainakin puoli vuotta. Vielä yks särkylääke, kyllä sä poika jaksat. Mä oon sanonu mielessäni, kyyneleet silmissäni jo liian monta kertaa. Seuraavaa kertaa ei tule.
Kaikki muuttuu koko ajan eikä pieni Ace pysy perässä. MIKSEI AIKAA VOI PYSÄYTTÄÄ?! EDES PIENEKSI HETKEKSI?! Syksyllä alkaa uus luku mun elämässä, lukio, ja sitä mä pelkään. Mä en tuu selviimään siitä, en sitten millään. Jos mulla ei pää kestäny ylä-asteen viiden tunnin koulupäiviä, enkä ysiluokalla ollut ainuttakaan kokonaista viikkoa koulussa, niin miten mä kestäisin lukion? Mistä mä saan voimaa? Musta tuntuu, että jos kääntyisin hartaaksi uskovaiseksi ja rukoilisin iltaisin pelastusta, niin saisin ennen pitkää huomata, että enkelitkin on jo luovuttaneet mun suhteen. Se olis kyllä ymmärrettävää..
K.O kysyi hetki sitten tupakalla istuessamme, että miks mä morkkaan itteeni koko ajan. Miks mä olen niin nöyrä ja alistuva, vähättelen itteeni. Mä vastasin, etten halua ihmisten näkevän millainen on oikea Ace. Oikea Ace saattais avata ihmisten silmiä liikaa, niin paljon, että ne lopulta sokaistuis. Kun mulla on nää muurit, niin mä olen turvassa. Mutta keneltä? Itseltäni ja omilta ajatuksilta kai, toisilta ihmisiltä. Haavoilta. Vaikka mä kestän fyysistä kipua yllättävän paljon ja olen henkisesti kuin kallio, niin silti mulla on heikkouteni. Mun ego ei kestä kolauksia, vaikka mä hymyilenkin niille kusipäämäisille vitseille, niin silti sisältä mä itken. Muhun sattuu jokainen paha sana, mitä musta sanotaan. Mä yritän vaan tukahduttaa niitä tunteita, esittää vahvaa, koska mua luullaan vahvaksi. Nyt siis tunnustan, minä, Ace, en ole vahva. En fyysisesti. En henkisesti. Oikea Ace on heikko ja haavoittuva, niin pienten tuulien vietävissä ja eksynyt kuin olla vaan voi. Aina kun mä tunnen itteni niin heikoksi, etten pysty sitä peittämään, niin mä pakenen. Kotona kun äiti löi, niin mä juoksin talvellakin pelkät sukat jalassa, pimeässä meijän metsään, sen ison kiven taakse, johon joka kerta kaiversin pikkukivellä merkin tai sanan, miksi olin siellä. Koulussa mä saatoin lähteä haukkaamaan happea. Muualla mä lähden usein kävelemään tai tien päälle, radalle tai vain ulos kaatosateeseen istumaan. Keksin muuten mikä virka on sateella. Kun sataa vettä ja mua itkettää, niin voin hyvillä mielin mennä ulos, nostaa kasvot kohti taivasta ja antaa kyynelten virrata ilman pelkoa siitä, että joku tulee kysymään "Ace, itketsä? Sähän et itke koskaan! Mikä on?". Se kysymys on pahinta, mitä tiedän. Siksi mä en itke. Itkemisellä ihminen näyttää, ettei asiat ole hyvin ja että menee huonosti, kun on heikko ja voimaton, niin silloin itketään. Ace ei ole heikko eikä voimaton, joten Ace ei itke. Niinhän mä väitän ja niin kaikki luulee. Niin sen tulee siis olla, sillä mä en jaksa alkaa ihmiseksi. Ei, ei vielä tänään. Eikä huomenna.



Love me, hate me, it's me, Ace.

Kuten mä kerroin, K.O piirtää taas. Se sen kuva musta..
K.O on aina tykänny piirtää vampyyreita, tummia ja synkkiä kuvia. Ihmissusia, verta, kaaosta. Mut myös valoisia ja iloisia kuvia, enkeleitä ja keijuja, eläimiä ja maisemia. Mutta aina niissä kuvissa on piilossa se pieni ahdistus ja tuska, mitä K.O:n sisällä on. Enkelit ovat sokeita, eläimet orpoja, keijuilla repaleiset siivet ja jalat avohaavoilla. Ne on kauniita.
K.O istui taas aamulla mun herätessä piirtämässä jotain. Menin sen viereen istumaan ja katselin aurinkoa ja Helsingin kerrostalomaisemaa. Yritin vilkuilla, mitä K.O piirsi.
- Ei kurkita., K.O tiuskaisi.
- Ei ei, kattelin vaan tota sun koruu..
- Niinnii.. Sininen vai vihree?
- Hmm.. Sä käyt..
- Sininen.
- Selvä se. Mitä sä piirrät?
- Näät kohta.
- Okei. Otakko tupakan?
- Joo heitä kaks.
Ja mä heitin. Me istuttiin siinä ja mun epätoivoisista keskustelunaloituksista huolimatta mä en saanu K.O:hon enää mitään kontaktia. Se vaan piirsi.
Jay oli töissä eli mulla ei ollu ketään juttuseurana, joten päätin lähteä kaupungille kävelemään. Haahulin tunnin jos toisenkin ilman päämäärää, kunnes osuin kenkäkaupan kohalle. Menin ihan vaan piruuttani sisälle kattomaan, vaikka tiesin, etten ostaisi mitään. Luulin tietäväni. Mä löysin kivat, hyväntuntuiset ja -näköiset Knoxit, jotka mun oli pakko ostaa. Kenkiä kun ei ole koskaan liikaa. Juoksin ensin takaisin Jayn kämpille ja varastin siltä neljäkymppiä ja sitten hyppelin takaisin kauppaan ostamaan ne. Mulla oli hyvä olo ja onnistuneen ostoksen kunniaksi päätin tarjota itselleni kahvin. Istuessani siinä näin yhen kivan jätkän, ikäiseni tai vähän vanhempi. Vilkaisin sitä salaa kerran jos toisenkin, ja lähtiessäni vielä kerran. Se katto mua ja hymyili. Mä hymyilin takasin, laitoin aurinkolasit silmille ja kävelin ulos toivottaen samalla tarjoilijalle hyvää päivänjatkoa. Se tarjoilija on mukava nainen. Jos ei aina oikein kolikot riitä, niin se antaa anteeksi. Hyvät ihmiset on harvassa nykyään, mutta välillä musta tuntuu, että vedän niitä puoleeni, vaikken olekaan sen hyvyyden arvoinen. Ainakaan omasta mielestäni.
Kun mä palasin takas Jayn kämpille, niin K.O oli häipyny johonki. Se oli jättäny sen piirustuksen keittiön pöydälle. Se oli kuva musta.
K.O oli käyttänyt vain lyijykynää, sekä mustaa, punaista, keltaista ja sinistä puuväriä. Ne on ne värit, mitä se käyttää yleensä. K.O oli piirtäny mulle mustat hiukset, joihin valon osuessa piirtyi sinisiä vivahteita. Mulla oli päällä mun black rose -toppi, deadchainin housut panosvöillä ja ajosaappaat. Se oli piirtäny mulle mustat kynnet, sormiin mun sormukset, kaulaan kaulapannan ja korviin nuo minun metallineliö korvikset. Mun katse oli taas jäätävä. Silmät se oli piirtäny samanlaisiksi kuin ne mun keltaset cat-eyesit ja rajaukset oli vahvat. Mun ilme oli välinpitämätön ja jotenkin.. Vaarallinen, tappava. Mulla oli vieno hymy, josta pilkotti pitkä kulmahammas. Kaulaan se oli piirtäny kaks pientä haavaa, joista valui verta. Se veri valui kahtena norona, toinen kaulalta rinnalle, josta se jatkoi matkaansa mun paidan kaulukseen kastaen sen. Toinen valui mun suoraa käsivarttani pitkin kädessä roikkuvan riipukseen, josta veri tippui pisaroina tehden lattialle pienen lätäkön. Mulla oli selässä mustat, repaleiset siivet. Mun takana seisoi hahmo, joka hymyili, mutta sen kasvoja ei muuten näkynyt. Sen käsi oli mun olkapäällä.
Tää kuva on kaunis. Ehkä kaunein niistä kaikista, mitä K.O on koskaan mulle piirtäny ja trust me, se on piirtäny mulle monta kuvaa. Monta.
Jay tuli kotiin puoli kuuden aikoihin. Se oli väsyny.
- Moro., se huokaisi heittäessään alkon kassin sohvalle.
- Moooi.
- Mitäs oot puuhaillu? Missä K.O on?
- Mä en tiä, se lähti jonnekki.
- Sanoks se minne?
- Ei. Mä en ollu tääl sillon ku se lähti.
- Missäs sitte?
- Kaupungilla. Ostin kengät ja kävin kahvil.
- Yksin?
- Jju. Oma seura paras seura.
- Niihä se on aina välillä. Haukotus. Mua väsyttää, meen nukkuu.
- Jjuu, hyviä unia.
- Tuutko vieree?
- Emmä ny. Mä katon tätä leffaa.
- Okei.
Mä katoin siis jotain toimintaleffaa, ylidramatisoitua räjähteillä varustettua Hollywoodin liukuhihnatuotannolla tuotettua elokuvaa, jossa jo alussa tietää mitä lopussa käy. Datasin samalla ja pohdin rakkautta eräällä foorumilla. Hieno foorumi, hyvää porukkaa ja kiinnostavia juttuja.
K.O tuli kotiin joskus seitsemän aikoihin.
- Noh, oliko hieno?, se kysyi.
- Upee!
- Mä tiesin et sä tykkäät., se sano ja istu mun viereen. Se otti kuvan käteensä ja osoitti hahmoa mun takana.
- Tiiäks kuka toi o?
- Eh. Kuka?
- Minä.
K.O laittoi käden mun ympäri, pään mun olkapäälle ja katto mua pelottavasti.
- Tiiätkö mistä mä sain idean toho kuvaa?
- Noh?
- Mä näin kerran tollast unta. Tost puuttuu vielä tuli taustalta. Siin unessa kaikki kaupungit oli tulessa ja mä etin sua.
- Ihaku jostai leffast.
- Nii oli. Sitku mä löysin sut ni mä purin sua. Mä olin kai joku vampyyri ja sit sustaki tuli.
- No nyt mä nään painajaisia.., mä sanoin sarkastisesti.
- Nääks sä muute unii siitä?
- Nään. Ne on hirveitä.
- Nii on. Tuntuu et on pakko vetää jotai ku herää..
- Nii.
K.O huokas, nousi ja veti mut ylös.
- Lähetää ajelulle.
Ja pian me lähetään. Jayn autolla vielä. K.O voi lainaa sen korttia ennenku saa omansa, ne on niin toistensa näköset. Niin samanlaiset ulkoa, niin erilaiset sisältä. Mmh.


Love me, hate me, it's me, Ace.

Sinne se sitten meni. X siis. Takas maailmalle tienaamaan, luomaan uraa, tulevaisuutta. Hankkimaan kokemusta ja taitoa, mainetta ja kunniaa. Se tulee pääsemään vielä huipulle, siitä mä oon varma. X:stä tulee FMX:n uus uranuurtaja, edelläkävijä ja kuningas.
Oon usein miettiny, että mitäs sitte ku se päivä koittaa? Se saa kaiken mitä se haluaa, sillä on faneja ja naisia niin paljon ku vaan jaksaa laskea. Minäkö mustasukkainen? Hellyeah! Unohtaako X mut silloin?
X luulee, että mulle on itsestäänselvä fakta se, että se on mun. Vaan eipä ole. Kyllä mä tiedän, miten sitä katotaan, miten siitä puhutaan, kuinka muijat käyttäytyy sen läsnäollessa.. Mua raivostuttaa se aivan jumalattomasti.. Mä.. Vittu, antaa olla. Oon liian väsyny tähän.
Mä oon nyt Jayn luona. Se istuu mua vastapäätä ja täyttää jotain tärkeennäköistä paperia ja kiroilee hiljaa. Se on sulonen. Mä naurahdan ja se katsoo mua kysyvästi.
- Nyt hiljaa siinä.., Jay sanoo ja katsoo takaisin paperiinsa.
- Mitää sää kiroilet yksinäs?, kysyn veemäisesti.
- No vittu näitä kysymyksiä.
- Mikä toi o?
- No mä kerron jos sä kerrot mitä sä teet siin koneel., se katsoo takas muhun ja virnistää.
- Blackmailaatsä mua vai?
- Yeah beibe.
- Soot huono kiristää.
- Noh, aina ei voi voittaa., Jay sanoo ja laskee taas katseensa paperiin.
Tää on hyvä hetki. On pimeetä ja hiljasta, minä ja toinen mun parhaista ystävistä. Turvallinen olo. Ajaudun omiin maailmoihini kunnes Jayn kämppis ilmaantuu keittiöön.
- Katos katos. Ace tullu taas kyläilemään., se aloittaa ja istuu mun viereen.
- Näin pääs käymään.
- Mitä kuuluu?
- Hengitän ja pulssi tuntuu, eli suhteellisen hyvää., vastaan ja katson Jayta. Se hymyilee mulle salaa sen kämppiksen edelleen kootessa itseään. Jay kääntää paperia ja kuiskaa hiljaa "Fail". Mä nauran. Jay nauraa. Kämppis häviää paikalta ja avaan taas läppärin.
Tää tapahtuu nyt siis reaaliajassa, kuinka mahtavaa.
- Vittu tota jätkää., Jay sanoo ja nauraa.
- No älä. Oommä vähä liian ilkee sun mielest?
- Et. Soot just sopivan ilkee.
- Victory.
- Hellyeah.
Nousen ja korkkaan lonkeron. Heitän Jaylle samalla kaljan. Se juo ison kulauksen ja katsoo kelloa.
- Voi vittu! Kello on jo noin paljo ja en oo vieläkää saanu näit täytettyy. Ja mul on aamul töitä. Ei helvetti..
- Anna mä autan.
- Et sä näistä tajuu mitään.
- Mä voin yrittää.
Nappaan jo täytetyn paperin, vakuutuspapereita. Mun mielenkiinto lopahti.
- Joo en voikkaa.
- Noni., Jay sanoo ärtyneesti.
Jay on pelottava kun se on vihanen. Tuntuu, että se vois tappaa jos tekee yhenki väärän liikkeen tai sanoo pahasti. Mut ei Jay mua satuta, sen mä tiedän.
- Tupakat on muute loppu, viittikkö käydä hakee?, kysyn, vaikka tiedän, että Jay suuttuu.
- Satutko sä näkemään, että mulla on tässä nyt vähän hommaa?
- No joo.. Mut nikotiinin puute on vakava as..
- Ei saatana., Jay kiroaa ja heittää paperit lattialle. - Minähän en noita enää täytä. Lähetää moikkaa Perttiä.
Pertti on lähellä sijaitsevan Shellin myyjä. Se on just hyvä äijä. Myy mulle tupakkaa vaikkei ikä vielä riitäkään, mutta varoittaa aina, että se on vaaraks mun terveydelle. Mä vaan hymyilen, kiitän ja kävelen pois. Mä muistan aina, kun se sillon kerran pelästy ihan hitosti mun silmiä. Mulla oli ne keltaset cat-eyesit päässä. Näytin kuulemma ihan demonilta. Se äijä oli siis ihan aidosti järkyttyny, ja mä vaan nauroin. Heh.. Koomista.
Mutta nyt on aika laittaa kone kiinni ja lopettaa tää merkintä tähän.
Taustalla soi Emigraten "Temptation". Kuvaa mun fiilistä tällä hetkellä hyvin. Tyhjää.





Love me, hate me, it's me, Ace.

K.O piirtää taas.
Se istuu Jayn keittiössä ja piirtää. Me ollaan lähössä saattamaan X:ää kentälle, se lähtee taas. Mut takas tähän hetkeen.
- Sä piirrät.
- Jep.
- Mitä sä piirrät?
- Mä en oikeen tiiä itekään., K.O naurahtaa ja ryttää paperin.
- Mitä mä voisin piirtää?
- Piirrä mut.
- Selvä. Siivillä vai ilman?, se kysyy hymyillen ja katsoo mua.
- Se perinteinen kaikilla mausteilla, kiitos.
Tää oli hetki oli pakko tallentaa tulevaisuutta varten. Mä.. Mä en tiedä mitä.. Mä.. hymyilen vain.


Love me, hate me, it's me, Ace.

Luit kummiski. Paskiainen.
Uus vihree lay ja playeri. Looking good..? Comments, please.
Kolme päivää takana ilman sitä. Onneks on ollu jussi ja viinaa, ni oon pysyny jotenki järjissäni.. Tai siis voinkohan mä sanoa noin, jussi kun meni miten meni.
Vietettiin juhannusta siis X:n, Jayn, K.O:n ja kaikkien entisten porukoitten kans. Oli helvetin hauskaa siihen asti, kun mä ja K.O päätettiin vähän leikkiä tulella, kirjaimellisesti. Mä en muista mistä se idea lähti ja mitä tapahtui, seuraava muistikuva on kolme paloautoa, palomiehiä, poliisiauto ja kaks poliisia kiduttamassa K.O:ta kysymyksillään. Poltettiin siis vahingossa X:n naapureitten vaja. Heh.. Mut ei siitä sen enempää, mä oon aina ollu vähän isomman luokan juhlija, mitä viinaan tulee..
Muuten tää viikonloppu on kulunu ihan niinku muutkin, ryypätessä elämää myöhemmäksi ja lyhentäen sitä savujen muodossa. On tutkittu, että jokainen tupakka lyhentää polttajansa elämää yhdellätoista minuutilla, mutta nauru, ystävät ja liikunta pidentävät sitä. Asia on siis taas plus miinus nolla. Hah, siitäs saitte tupakanvastustajat! I'm gonna live just like u. Even better.
Ahhhh.. Vittumaista kirjottaa kun ei oo mitään kirjotettavaa. Juon tässä kahvia kermaliköörin kera, minttuviinaa on snapsi tuossa vieressä. Voisinkin kumota sen.. Noin. Nams. Ja kahvia päälle. Joku hullu lintu lens äsken tota ikkunaa päin. Huoh. Voisko elämä pysähtyneempää olla. Vois, mutten mieti sitä nyt. En jaksa, enkä osaa. Aivot lyö tyhjää.
Löysin eilen jonkun kivan bändin ja uuden hyvän bloginkin, mutten nyt enää muista mitkä ne oli. Oikeestaan en muista löysinkö mä niitä oikeesti, olin aika naamat siinä vaiheessa. Mut hyvin mä kirjotin, ainakin mitä ny noita mesen keskustelulokeja kattelin jälkeenpäin. Niin ja löysin uudelleen yhen mulle ennestään tutun bändin, Emigraten. Jep, aika paskaa mut hyvin uppoo ainaki vähän aikaa. Emigrateen voi tutustua tuolta playerisä, ihan vaan vink vink.
Vittu jos alkaa sataa ni tulee ruumiita. Mä en jaksa enää. Oon vilustunu jotenki snadisti sen perjantaisen ja eilisen (lauantaita en muista) vesisateen takia. Ei vittu. Nyt kyllä ketuttaa sen verran, että tää jää tähän. Paskaa loppuelämää itse kullekin ja älkää pelätkö juosta seinään jos tuntuu siltä. Kiitos kiitos, mä tiedän, että oon ihana.
Lamb of God - Forgotten (Lost Angels) ->

Juhannus, tuo keskikesän juhla, jolloin koko Suomen kansa yhtyy juhlistamaan yötöntä yötä polttamalla naapurin autotallin kun kokko leviää käsiin, juomalla vitusti viinaa ja leikkimällä supermiehiä, soudellen järvellä ilman pelastusliivejä juuri silloin, kun tarve virtsata on suurimmillaan ja täten järveen molskahtaminen on välttämätön paha, eikä uiminenkaan suju. Hukkuneita saa taas päivitellä sunnuntain hesarista. Onneks mä oon siis niin enkeli, etten juo tippaakaan ja nukkumaan menen viimeistään puoli kymmenen ja sitä ennen katson telkkarista pari luontodokumenttia siveellisesti pukeutuneena ja jalat ristissä istuen, pehmonalle kainalossa. Ainakin melkein.
Mä mietin, että pärjäänköhän näillä nykyisillä eväillä koko jussin ja pari päivää yli? Meinaan vaan, että tuli eilen aloitettua jo tuota toista viskipulloa. Vielä siis yks kokonainen viskipullo plus pohjat tuosta toisesta, pullo rommia, kaks lavaa kaljaa ja yks giniä. Kaipa niillä pärjää ja varastossa on kolme pulloa leijonaa, jos nuo pahasti loppuu kesken. Kuolenkin siis näillä näkymin alkoholimyrkytykseen. Hienoa. Onhan sekin tapa kuolla.
En mä oikeesti oo kova ryyppäämään (Profiili > Harrastukset > ryyppääminen).. Hehheh.. No mutta on niitä pahempiakin.. Esim. mutsi. Ei omena kauas puusta putoa. Puolustuspuhe pidetty.
Palataampas eiliseen. X tuli kotiin. Se oli venäyttäny vasemman nilkkansa just päivä ennen lähtöä, mutta eipä se sen menoa haitannu.. Mä olin niillä kun ne tuli kotiin.
- Noni, nyt jätkät kamoja kantamaan!, huusi sen faija eteisestä. Mä juoksin alas ja X heitti laukkunsa nurkkaan, otti mut syleilyynsä ja rutisti kovempaa kuin aikoihin. Se nosti mut syliinsä ja hukutti kasvonsa mun hiuksiin. Mä en voinu muutaku hymyillä.
- Sä tuoksut hyvältä., X sanoi.
- Ja sä oot ruskettunu iha helvetisti, kunnon neekeri., mä sanoin kateellisena. Sitten se olikin taas menoa.
Mä oon välillä miettiny, että miltähän X:n mutsista ja faijasta tuntuu toi meijän touhu. Tai sanotaanko näin, että on sitä tultu hommailtua vaikka ne on himassa ja mä kun en osaa olla hiljaa.. Mut kaipa ne on tottunu. Kun mä menin tupakalle ekan kerran koko muu X:n perhe oli lähteny johonki ja jättäny meijät kahden. Ne osaa tän homman, siitä mä tykkään. Se perhe on mulle läheisempi kuin mun oma, eikä ihme. X:n mutsi on maailman suvaitsevaisin ja lämminhenkisin ihminen, jonka tiedän. Sen kasvatustapoja on kritisoitu mm. mun oman mutsini toimesta, mutta musta tuntuu, että sen kasvatustyyli on ehkä hienoin ja onnistunein kaikista. Vaikka mä olen päättänyt, etten koskaan hanki kakaroita, niin silti, jos niitä joskus tulisi, niin kasvattaisin ne samalla tavalla kuin X:n mutsi on kasvattanut lapsensa. Hieno nainen, ei voi muuta sanoa.
Niin ja palataan siihen eiliseen. Mä ja X lähettiin kymmenen pintaan Jayn luo. Vietettiin sitten iltaa siinä X:n, Jayn ja parin mulle tutun ja tuntemattoman kanssa. Hauskaa oli, vaikka saatiinkin X:n kanssa kuulla kommenttia että voitas mennä muualle nuolemaan. Kateelliset.
Yö menikin sitten hellien kosketusten ja pienten kuiskausten merkeissä. Se jätkä saa mun sydämen lyömään nopeammin, hengityksen tihentymään ja se osaa hävittää kaikki maailman murheet ja paineet, pahat ajatukset ja huolet pois mun mielestä pelkästään sillä, että se kattoo mua ja hymyilee. Sen hymy on kaunis. Täydellinen. Sen alahuulen kolme lävistystä ja ne kulmahampaiden pidennykset saa sen näyttämään pelottavalta, ainakin pimeässä, mutta siitähän mä tykkään. Mä rakastan pelon tunnetta, ainakin tätä pelon ja jännityksen tunnetta, minkä X mussa saa esiin.
Mä oon onnellinen nyt. Silti, se pessimistin pieni ääni mun sisällä kyselee koko ajan, että onko tää pysyvää? Mikään ei ole, sen tiedän. Mutta mä haluan uskoa tähän nyt. Nyt, jos tää kestäis edes pari päivää, niin mä olisin tyytyväinen. Mä pyydän vaan pari päivää. Ärh, en saa taas alkaa miettimään ja murehtimaan tulevaisuutta. Jos mä haluan nää pari päivää elää tätä mun omaa unelmaa, niin mä en saa miettiä miten tää loppuu, missä tai milloin. On vaan elettävä..
Asiasta viidenteen, mä oon huolestunu yhestä jutusta. Kirjoitinkin tuossa jo, etten aio lapsia hankkia, mutta mua pelottaa silti. Tiedättehän ne mainokset, missä on vauvoja tai ihan pieniä lapsia? Niin. Se mainos, jossa on joku autiomaa tjsp ja se kuvaaja yrittää turhaan saada täydellistä kuvaa siitä lapsesta. Se ipana on aivan ihana! Mä en voi ymmärtää itteeni, mut joka kerta, kun se siinä lopussa hymyilee leveesti ja on sellane niin suloisen viaton, niin mun tekis mieli kaapata se mun syliin ja nähdä kun se hymyilee. IRL mä vihaan sellaisia yli kolmevuotiaita lapsia aina kymmenvuotiaiksi asti. Kaikki 3-10 vuotiaat lapset pitäs kieltää lailla, mä en kestä niitä. Ihan hirveitä manipuloivia pikkupiruja, tai sitten mä oon vaan tyhmä. Do not take word to word.
Ainiin! Selailin yks päivä jos jonkinlaisia blogeja ja pistin kommenttia, jos tykkäsin. Jos SINÄ tunnet piston sydämessäsi lukiessasi tätä, niin älä pelkää laittaa kommenttia. Pienikin tervehdys on tervetullut. Lupaan etten pure.. Kauheen kovaa.. No ei, Ace on kiltti, tooosi kiltti tyttö. Hullu, puhuu itestään kolmannessa persoonassa. Persoonallisuushäiriö? Noeikaitnysentäs.


Kuva pöllitty täältä.



Love me, hate me, it's me, Ace.

Harmaa taivas ja vesipisaroita. Mitäpä sitä enään näin vittumaiseen päivään kaipaisikaan? No tietenkin krapulan kaikilla mausteilla, jumalattoman haavan jalassa, pari katkennutta kynttä (joo, oli sitte pakko leikata muutkin. Lähti valehtelematta about puoli senttiä. Vittu, just ku musta olis tullu vähä naisellisempi ni ei.), kännykkä hukassa ja tupakat loppu. Miten mä päädyin tähän? Miksen mä ajatellu eilen? Aivan sama. Nyt on pakko ottaa avuksi ainakin puolikas.
Etsin takin taskusta pienen lasipullon, joka sisältää kirkasta nestettä. Korkki auki. Se lentää jonnekin lattialle, joten on pakko vetää koko annos kerralla. Minähän en sitä korkkia ala etsimään. Neula. Kopautus, ilmat pois. Venyttelen niskat ja käännän kasvot pois päin. Kiristän ihoa ja etsin suonen. Siinä. Painan neulan läpi ihon ja hitaasti lasken sen suoneen, josta se jatkaa matkaa aivoihin ja sydämeen.
Noin. Kohta helpottaa. Helpottaa ja helpottaa, se on niin suhteellista. Kaikki on niin suhteellista. Onneks mä lopetan kohta. Sitten kun X tulee takaisin, eli torstaina, silloin mun elämässä kääntyy uusi sivu, tää kirjoitus- ja kielioppivirheitä täynnä oleva kappale käsitellään loppuun ja unohdetaan. Unohdetaan? Ei sitä voi unohtaa. Se on ja tulee aina olemaan osa mua. Osa mun menneisyyttä ja persoonaa, kokemus muiden joukossa. Kokemus? Ei sitä voi sanoa kokemukseksi. Se on.. Kirous, valhe, elämäntapa, turmiollinen elämäntapa, kaaos, kuolemaan johtava virhe, katastrofi. Ja kajareista rymisee korviini tuttu kappale, Needlefeast - Soilwork.

OLET MENETTÄNYT LUOTTAMUKSEN OMIIN RATKAISUIHISI JA EPÄILET OMIA TUNTEITASI. KAIKKI EI ETENE NIIN KUIN OLIT SUUNNITELLUT JA SYY ON VAIN SIINÄ, ETTÄ OMAN VIISAUTESI SIJASTA OLET LUOTTANUT TOISEN/TOISTEN MIELIPITEISIIN. NYT SINUN ON KANNETTAVA VASTUU KETÄÄN SYYTTÄMÄTTÄ - EDES ITSEÄSI.

Jahas, sellainen siis tämän päivän tarot-kortti. Tuon kortin sanoma olis hyvin sovitettavissa näihin aikoihin, mutta mitään vaikutuksia mä en kyllä nää. Mutta on sitä ennenkin oltu sokeita itselleen ja muulle maailmalle. Who cares? I don't. Neither should u.
K.O pääsi takas tänään. Se on taas ihan hukassa, vaikkei sitä myönnäkään. Ei se mitään, mä ymmärrän kyllä. Sitä hävettää, pelottaa ja se haluais vaan pois. Mä tiedän miltä se tuntuu. Sen takia mä voin auttaa sitä.
Me käytiin ajamas ja mä huomasin, että sen ajotyyli on muuttunu. Se ajaa aggressiivisesti, ihan kuin se haluais satuttaa itteään. Ei siinä mitään, niinhän mäkin ajan. Se tuntuu hyvältä. Läheltä piti -tilanteet on mulle melkein yhtä hyvää adrenaliinin lähdettä kuin se. K.O tietää sen, ja siks sekin ajaa kuin hullu.
Se jätkä on niin täynnä vihaa. Sen näkee sen silmistä. Sillä on samoja eleitä ja tapoja kuin mulla. Me ollaan niin samanlaisia nyt. Molemmat tietää missä mennään, molemmille on selvää, kuinka se vaikuttaa, mitä se tekee mielelle, keholle, ajatuksille, kaikille meijän läheisille ja meille itellemme. Ennen se hallitsi meitä täydellisesti, mutta nyt meilläkin on edes pieni ote itteemme ja tähän todellisuuteen. Nyt kun tää koko homma on selvä, kun kaikki tietää eikä tarvi enää salailla, me voidaan päästä irti. Päästä pois. Lopullisesti. Mut se on projekti, johon meillä kummallakaan ei ole vielä halua eikä resursseja. Vedetään viimiseen asti näin ja pakon edessä.. Kun me päästään siihen jo liiankin tutuksi tulleen kuilun reunalle, josta me ennen ollaan tiputtu pohjalle, korkealta ja kovaa, niin silloin me käännytään takaisin. Askel askeleelta, selkä menosuuntaan päin me kävellään pois sen luota, takaisin turvaan, jossa me pysytään vaikka mikä tulis.
Mä muistan edelleen miltä se tuntuu, kun siihen heittäytyy lopullisesti. Se on parin hetken ajan ihanaa, kevyttä ja niin huoletonta, kuin lentämistä. Mikään ei tunnu missään, kaikki sujuu ja jossei suju, niin se ei haittaa. Ei paineita, ei odotuksia, ei vastuuta, ei syytä, ei seurauksia. Ei mitään. Sitten sattuu ja kovaa, kun se maanpinta toivottaa tervetulleeksi tähän maailmaan ja todellisuuteen. Siinä sitä sitten ollaan, eikä tiedetä mihin mennään, kenen puoleen käännytään. Kukaan ei auta takas jaloilleen, ja ainut mitä entisten rakkaittensa suista kuulee, on lause: "Mähän varoitin sua". Se on helvetti, mut sisulla mä oon siitä noussut.
Oi että kun menee teksti taas nerokkaaksi. Noh, miten muutenkaan voisi kirjoittaa henkilö, jonka syntymäkartalla Merkurius sijaitsee Leijonassa. Astrologiaa tunteva kyllä ymmärtää, mitä tarkoitan..
Pistinkin tuossa paperille kaikki syntymäkarttani planeettasijainnit ja tulkitsin niitä. Olis paljon helpompaa jos kaikki ymmärtäis astrologiaa. Mä niin toivoisin tuntevani (IRL) jonkun, joka ymmärtäis ja tietäis kaiken astrologiasta. Vielä joskus mä löydän sellaisen ihmisen, ja siitä tulee mun paras ystävä, henkinen tuki, paras kuuntelija ja ainut, joka mua voi ymmärtää. (Jos tätä nyt sattuu lukemaan joku, joka astrologiaa tuntee, niin) voisinkin listata planeettasijaintini:

"Rakasta minua" kuiskaan hiljaa
sillä minulla on vain tämä likainen parketti
Ei muuta, ei muuta
"Rakastan sinua" kuiskaan hiljaa
minulla on vain tämä likainen parketti
Ei muuta todellisuutta.

Love me, hate me, it's me, Ace.

Perjantai 13. the epäonnen päivä on pelkkää paskapuhetta. Life's so sweet right now. Pääsin siihen lukioon johon hain ja kävin ottamassa paikan vastaan. Tosin, ajattelin vielä vaihtaa maanantaina.. Hmm.. Pääsis ERÄÄN IHANAISEN NAISENI kanssa samaan lukioon.. Should I switch? Kommenttia.
Nii ja muuten, X soitti maailmalta. Mä rakastan sitä jätkää.


Love me, hate me, it's me, Ace.

Sataa vettä. Helvetisti vettä.
Mä oon odottanu sadetta jo pitkään. Puhdasta, uutta vettä, joka huuhtois pois nää sotkut, puhdistais ilmaa ja veis mukanaan kaikki murheet jonnekin maan alle. Niin se tuli, ja vei. Mut ei valitettavasti ihan kaikkia.
Mä oon kusessa, pahasti kusessa. Mua pelottaa, eikä mulla oo ketään turvana. X on maailmalla, Jay ja Make ei tiedä. Onneks mä asun sen verran metässä, ettei niitten luulis ihan kotiovelta tulevan hakemaan. Mut silti, mua pelottaa ja isosti. Niitten ei pitäis löytää mua, koska peitin jälkeni sen verran hyvin. Numero oli salattu, kun soitin, en antanu oikeeta nimeeni ja asuinpaikankin valehtelin. Mut jos ne ei löydä mua, niin miten käy tän mun takaajan?
Näissä piireissä jokainen liike on mietittävä tarkkaan, suunnitelmat hiottava paremmin kuin timantit Englannin kuningattaren sormuksessa ja jäljet pyyhittävä samaa tahtia kuin niitä syntyy. Kaikki kusettaa, kaikki valehtelee, kaikki pettää ja puukottaa selkään aina tilaisuuden tullen. Kukaan ei ajattele muuta kuin omaa hyvää oloaan ja jokainen turvaa itse selustansa. Kaikki yksin kaikkia vastaan. Paras ystävä saattaa pettää, jättää tai parhaimmassa tapauksessa tappaa sen takia. On sellaistakin sattunut. Kaikki yrittää olla mahdollisimman itsenäisiä ja koko homma on kuin teflonkattila. Kuumenee kuumenemistaan, reunat on niin korkealla, ettei pois ole pääsyä ja mistään ei saa kiinni. Lopulta palaa loppuun ja haihtuu olemattomiin.
Mä en tiedä mitä mä tekisin tän homman kanssa. Satsista on vielä kaks kolmasosaa jäljellä, ja velka on jumalaton. Mä en aio palauttaa tota ja mä en voi maksaa. Se oli kyl sen verran iso nimi, ettei luulis tällasen yksittäisen tappion paljoo painavan, mut nää piirit ei kyllä kovin lempeesti suhtaudu edes vitosen heittoihin sinne tänne, mikä on ymmärrettävää. Se, että sain edes maksuaikaa on erittäin harvinaista ja riskiä peliä. Tiedä sitten mitä se jätkä mussa näki. Noh, kyllä mä kieltämättä näytin sillon normaalia paremmalta ja puhuin sujuvaa paskaa. Käytin niitä sanoja, joilla yleensä saan kaiken. Mä saan puhumalla ihmiset tekemään melkein mitä vaan ja luottamaan muhun ilman estoja. Välillä mä mietin, että kuinka sokeita ihmiset oikeesti on? Mä voin valehdella melkein mistä vaan ja mua uskotaan. Mut ehkä se, että mua uskotaan, johtuu siitä, ettei mua kiinnosta jäänkö mä kiinni siitä valheesta. Se on helvetinmoinen valta jos ajatellaan elämää kokonaisuudessaan.
Mut on olemassa ihmisiä, joille mä en oo valehdellu koskaan. Asioiden kertomatta jättämistä ei tässä kohtaa lasketa valehteluksi. Miks kertoa, jos tietää, että se satuttaa toista tai on itselle haitaksi? Mä kyllä rakastan riitelyä ja verisiä tappeluita, mutta en halua aiheuttaa niitä kertomalla karuja totuuksia maailmasta. Mulla on kumminkin jonkinlainen hoivaamis-/suojeluvietti, etten halua satuttaa varsinkaan ihmisiä, joista välitän. Mutta muuten kyllä.
Viimeksi tappelin kunnolla helmikuussa. Oli lauantai-sunnuntai välinen yö ja mä olin helvetinmoisessa pöllyssä. En silti niin pahassa, ettenkö ymmärtäis mitään, mutta saatoin olla vähän äkkipikainen ja aggressiivinen. Vähän.. Nojoo. Ite se huora mua ärsytti ja se tönäs eka.
Oli vitun kylmä, vaikkei ollu ees paljoo pakkasta. Kello oli jotain kolmen ja neljän välillä ja me istuttiin keskustassa. Minä, X, Jay, K.O, T, OrQ ja X:n broidi. Mä olin ottanu jo kaks ja sen takia mun piti lähtee kävelemään. Kukaan ei tietenkään jaksanu lähtee messiin koska se koko mesta oli pelkkää loskaa. Mua se ei haitannu, enhän mä mitään tuntenu. Kävelin siihen kuuluisaan alikulkutunneliin ja sytytin röökin, kun joku muija ja sen kaveri tuli pummaa röökii.
- Sori, ne loppu just., sanoin työntäessäni puoliksi täyttä askia taskuuni.
- Sul oli viel ainaki puolet jäljel., se horo kimitti ja katto mua veemäisesti.
- No niin tais olla juu.
- Eks hei vois heittää?
- Emmä.
- Haist vittu sit.
Ne lähti kävelee pois päin.
- No melko vahvasti haisee juu, suosittelisin käymään suihkus tai jotain., huusin perään ja ne käänty takasin. Olivat melko maistissa.
- Tiiäks sä kelle sä puhut?, se horo sano ja tönäs mua. Sit mulla pimeni. Tönäsin sen siihen seinään ja muokkasin sen nassua. Helvetin pahaa jälkee tekee muuten tällaset metallisormukset, joita mulla on tapana käyttää. En mä sitä kauheesti mukiloinu, vähän koulutin vain. Mä en tykkää kun mulle vittuillaan, varsinkaan jos oon aineissa. En vastaa seurauksista. Kaikki sen piikkiin. Olipa hauskasti sanottu.
Mä tunnun syyttävän sitä lähes kaikesta. Oikeesti kaikki ei oo sen syytä, enemmän mussa on vikaa itessäni. Mut voin rehellisesti sanoo, että se on musta tehnyt tällaisen pelkurin, se on opettanut mut tällaiseksi. Joten, raukkamaisesti mä voin pistää kaikki tekemiseni sen piikkiin.



Love me, hate me, it's me, Ace.

Montako kertaa saa toisen tilaisuuden? Riippuu ihmisestä. Mulle se on suotu jo monta kertaa, monta kertaa useammin kuin oisin ansainnu. Tuntuuhan se vähän pahalta jossain mun tunnottoman sydämeni nurkassa, mut mä otan vastaan kun tarjotaan. Eikai se nyt väärin ole?
Katkeransuloista on anteeksiantamisen tuoma tuska ja nöyryytys. Vaikka mä sain aikaan paljon pahaa, niin silti musta tuntuu, että mä ja X ollaan sujut nyt. Kirjoitin joskus, että tarvitsen jonkun rakentamaan ne mun polttamani sillat uudelleen ja se rakentaja on X.
Mä oon X:n heikko kohta. Se ei suutu helposti, mutta jos joku puhuu paskaa musta, niin sillä pimenee täysin. Sitä ei kiinnosta mitä kukakin tekee ja kenen kanssa, mut se pitää huolen, ettei kukaan sekoile mun kanssani. X pitää huolen, ettei kukaan satuta mua. Mun oma soturi, joka saa mut tuntemaan itteni kuningattareksi.
Mut on X paljon muutakin kuin pelkkä bodyguard. Se osaa olla hellä ja rakastava, villi ja tulinen, kiivas ja raju. Se osaa antaa periksi siihen sopivaan pisteeseen asti, mutta ei ole täysin mun vietävissäni. Ja mä tykkään, kun se ottaa mitä se haluaa silloin kun se haluaa. Se on niin.. sellainen.. vahva ja määrätietoinen.. ja mä vaan haluan antautua sen vietäväksi. Vaikka mä tykkään määrätä ja sanoa sen viimeisen sanan, niin salaa silti mä toivon, että mua vietäisiin. Naisenlogiikkaa.. Tai sitten ei. Mä haluan viedä henkisesti, tehdä päätöksiä ja määrätä. X:n mä haluan vievän fyysisesti.. U know.. Mmmhh..
Mä en ymmärrä miks mä tunsin itteni onnettomaks X:n kanssa. Mä en tajuu, miks mun piti päästä kokeilemaan sitä ruohoa aidan toisella puolella. Mut se oli vaan hyvästä. Nyt me ollaan taas yhdessä, vahvempina kuin koskaan. Ace ja X, X ja Ace, nyt ja aina. Me vastaan maailma ja maailma jää toiseksi.
On kummallista, miten sitä tajuaakaan sen toisen arvon, kun sen meinaa menettää. Ehkä se subjektiivisuus vaan sokaisee, ei huomaa sitä, mitä sen toisen kanssa on. Vasta kun pääsee irti ja ottaa etäisyyttä, katsoo objektiivisesti sitä suhdetta, kokonaisuutena, niin ymmärtää sen taian. Nyt tässä hommassa on vaan yks mutta. Mister69.
Mä tykkään siitä, mut meillä ei oo sitä, mitä mulla ja X:llä on. Ja muutenkin, ei me sovita yhteen. Ikäero, taustat.. Me halutaan elämältä eri asioita. Ehkä mä vaan unohdan mister69:n.. Tai ehkä en kokonaan. Telkkarinhan voi joko sammuttaa kokonaan tai jättää Holdille, joten mäkin pistän mister69:n vaan Holdille. Enää en polta siltoja takanani. Ainakaan tätä siltaa.
Mut se mister69:stä, nyt on vaan X. Mut sitäkään ei oo enää kauaa. Juteltiinkin eilen asiasta.
- Mites sit maanantaina?, X kysyi samalla kun mättäsi pizzaa naamaan.
- No mä oon miettiny sitä.
- Ja?
- Sä tiedät, et mä haluisin lähtee..
- Mut sä et voi.
- Nii. Kyllähä sä tajuut. Mite mä selittäisin faijalle ja.. no nii.
- Joo. Mä en kyl haluis jättää sua tänne.
- En mäkää haluis et sä lähet.
- Jos mä sanon Jaylle et pitää huolta susta?
- Ei tarvi. Mä oon tajunnu nyt mitä mä haluan ja sun ei tarvi enää pelätä tai olla huolissas mun takii.
- Mitä sä sit haluat?
- Kyl sä tiiät..
- Uus kotari ja ajosaappaat? Koiranpentu?
- Tyhmä..
- No ei sust saa selvää.
- No sut.. Soot ilkee.
Se teki sen tahallaan, mä tiedän.
- Mä kyl käsken Jayn kattoo sun perään. Mä oon pois kaks viikkoo ja tuun sit takasi.
- Okei.
Oli hiljasta. Tyyntä myrskyn edellä?
- Kuule, mä tiedän et sua ei huvittais päästä eroon siitä enää.., X tiputti pommin.
- Jep.
- Mut silti.. Voisiks sä yrittää?
- Miks?
- No.. Vaikka mun takii? Mä tiedän et se on paljon pyydetty, mut yrittää..
- Okei, yhellä eholla.
- No?
- Sä autat mua, etkä suutu jos mä en heti onnistu.
- Tottakai kulta. Älä ees epäile etten mä haluis auttaa.
- Viimeks sä et auttanu.
- Autoinpas. Tai no.. Mun piti auttaa mut mä en oikee osannu.. Tää on vaikeeta mullekki.
- Mä tiedän. Mut tällä kertaa mä lopetan lopullisesti ja siks mä tarviin sun apuu. Ja sä tiiät, et mä en pyydä apua, mut mitä mä teenkään nyt..
- No mut se on vaan hyvä. Soot tosissas.
- Nii. Ja koska mä tarviin sun apuu, niin mä en voi lopettaa vielä.
- Eli vasta sitku mä tuun takas?
- U got it.
- Okei. Mut oo varovainen, jooko? Mä en haluu et suhun sattuu.
- Mä osaan kyllä.
- Hyvä tyttö.
Mä voin nyt ruksata listaltani senkin. Tuntuu silti, että sodin koko ajan itteeni ja omia päätöksiäni vastaan. Mähän päätin jo, että se on Ace ja se, now and forever, mut nyt oon jo päästämässä irti. X muuttaa mua. Onko se hyvä vai huono asia? En tiedä. Sen näkee sitte. Nyt on vaan tää hetki, johon kuuluu kahvin tuoksua, näppäimistön raiskaamista, linnunlaulua, auringon ensisäteitä, X:n tuhisemista kun se nukkuu ja mun pieniä mietteitä elämästä. Katson ensin X:ää ja sitten ulos ikkunasta. Maailma on nyt niin tyyni ja lempeä, se antaa mun pysähtyä ja levähtää, olla rauhassa. Tässä hetkessä. Nyt tässä ajassa. Mä lopetan nyt tän merkinnän tähän, suljen koneen ja käperryn X:n kainaloon, nukahdan uudelleen ja herään sen lempeään ääneen. Sitä ennen puolikas kaulaan. Kaksi mun rakasta yhdessä hetkessä. Mun hetki.

Aurinko ei paista. Tai paistaahan se, nuo saakelin pilvet vaan on edessä. Ihminenkin on sisimmässään aina onnellinen ja tyytyväinen, välillä vaan elämän pilvet änkevät tielle estäen meitä näkemästä omaa onneamme. I'm so clever today.
Miten ne pilvet voi poistaa? Ehkä tiedostamalla ne. Mun pilvet koostuu rahapulasta, krapulasta, tyhjistä lupauksista ja vääristä suunnitelmista. Mut mä en nää niitä nyt. Mun aurinko on kirkas tänään.
Viime yössä oli taikaa. Mä näin X:n.
Kello läheni puoli yhtä, kun mun kännykkä piippas. Viesti, lähettäjänä X. Se halus nähä ja mul ei ollu mitään sitä vastaan. Lähin Makelta hiljaa ja sanaakaan sanomatta, koska tiesin, että se olis halunnu estää mua.
X nojaili Subaruunsa mun salaisella tupakkapaikallani ja poltti. Mä kävelin sen luo ja katoin sitä silmiin. Se veti savua henkeen ja katseli taivaalle.
- Mä oon kuullu mitä sä puuhailet., se alotti.
- Niin..
Se katto mua vihdoin ja oikaisi ryhtinsä. Se seisoi mun edessä niin vahvana, katto mua niillä silmillä, joilla se näkee mun läpi. Mä oisin vaan halunnu juosta pois ja painaa kaksi kaulaan, mutta mä jäin siihen. Mua pelotti ensimmäistä kertaa sen ihmisen lähellä.
- Miten sä tipuit taas?, X kysyi pettyneenä.
- Mä en tiedä.. Anna anteeks, en mä tahallani..
Kyyneleet tulvi silmiin väkisin. Mä itkin. Ace ei itke. Se oli pitkään hiljaa ja katto mua. Mä tipahdin siihen. Jumalauta sä oot heikko. Mä yritin kokoo itteeni turhaan, kun X otti askeleen lähemmäs ja tönäisi mua polvellaan. Mä makasin maassa kyljelläni, heikkona ja avuttomana.
- Mä en enää tiedä mitä mä tekisin sun kanssas., X sanoi.
- Ei sun pidä tehä mitään., mä yritin sanoa kyyneleitteni takaa.
- Kyl sä tiiät et mun pitää. Mut sä et taida ymmärtää kuinka vaikeeta tää on mulle?
- Mä..
- Turpa kiinni ja kuuntelet nyt! Mä en huuda sulle koskaan, vai mitä?
- Et..
- Huomaaks sä mitä mä nyt teen? Huomaatko?!
- Huomaan.. Älä..
- Ymmärrätkö sä miks mä jaksan tätä? Sä et voi ymmärtää kuinka pahalta musta tuntuu toi sun touhus! Sä et voi ymmärtää miten pahalta se tuntuu kaikista!
- Mä en oo pakottanu teitä mihinkään..
- Et ehkä tietosesti, mut muuten kyllä., X lopetti huutamisen ja istu mun viereen. - Jaykin on huolissaan susta.
- Mä tiedän.. Mä oon niin pahoillani.. Parempi olis ollu jos te ette olis koskaan ees tavannu mua.
- Sä tiiät ettei olis.
X veti mut kiinni itteensä. Mä muistin miks mä rakastan sitä.
Se piti musta kiinni ja sanoi
- Muistaks sä viime syksynä ku oltii keskustas? Sillo ku sä otit liikaa.
- Jotenki..
- Muistaks sä ku mä pidin sua sylissä just näin?
- Joo..
- Tuntuuks sust nyt samalta ku sillo?
- Tuntuu..
- Mä rakastan sua.
- Mäki..
Sanat jäi mun kurkkuun ja itku ei loppunu millään.
- Sano se.
- Mä..
X nosti mun katseen itseensä ja katto mua silmiin. Se siirsi mun hiukset pois silmiltä ja pyyhki mun kyyneleet.
- Iha rauhassa. Shh..
Se oli vaan paikoillaan ja katto mua. Mun on ollu aina vaikeeta sanoa ne kolme sanaa. Ne sanat on antautumisen merkki. Haluanko mä antautua tälle ihmiselle? Haluanko mä lopettaa tän yksinäisen, uuvuttavan taisteluni ja antautua? Antautua elämälle ja.. Rakkaudelle? Mä..
- Mä rakastan sua X.
Se hymyili ja mä sain tuntea, kuinka kylmät ne sen alahuulen metallirenkaat olikaan.
- Hyvä tyttö.
Me noustiin ylös ja sanaakaan sanomatta mä menin istumaan sen autoon. Se oli entisensä. Auton startatessa radiosta alkoi kuulumaan tuttu biisi.
- Laula mulle. Mul on ollu ikävä sun ääntäs., X sanoi.
Ja mä lauloin.

Ihana loma.

Milloin on aika lannistua?