♠ My mad mind. ♠

Olipa taas pirun kiireinen päivä. Vauhdikas oikeestaan kuvastaisi paremmin. Kilometrejä takana lähemmäs 300, joista kaksi kolmasosaa täysin turhia.
Virkavalta, kytät, poliisit, sinivuokot. Rakkaalla lapsella on monta nimeä ja poikkeushan vahvistaa säännön. Poliisi, tuo true-bomberin armas leikkitoveri. Miten nämä leikkitoverimme onnistuvat aina osumaan paikalle tutkineen, kun
1. Alla on menopeli, johon ikä riittää vasta parin vuoden kuluttua
2. Nopeusrajoituksen numero on matemaattisen lahjakkaasti kerrottu vähintään kahdella
3. Risteykseen ei voi pysähtyä kohdan 2 takia
4. Kohdan 3 seurauksena on väistettävä mahdollisesti muita liikenteessä olevia ja täten on mentävä vähän omia reittejä (lue, vastaantulevan kaistaa noin 30 metriä saakelin korkean liikenteenjakajan vuoksi)
5. Suojavarusteita ei ole käytössä mahdollisen kampauksen pilaantumisvaaran ja uusien aurinkolasien vuoksi
6. Ajokki ei toteuta rekisteriotteen ilmoittamia teknisiä ominaisuuksia, vaan ylittää ne joko reilusti tai erittäin reilusti (lue, viritetty)
7. Menopelillä matkustaa rekisteriotteen ilmoittaman yhden sijasta kaksi henkilöä
8. Toinen henkilöistä on hieman lainannut menopeliä ystävältään
9. Kohdan 8 johdosta henkilöillä ei ole kyseisen menopelin papereita
10. Kohtien 1-9 johdosta kuski päättelee loogisesti sinivalojen vilkkeen taustapeileissä olevan parempi hieman kauempaa katsottuna, joten on aika leikkiä kissaa ja hiirtä!
Adrenaliinin saa virtaamaan yllättävän hyvin pienillä ripauksilla vaaraa maustetuilla takaa-ajoilla. Suosittelen lämpimästi kokeilemaan muun muassa noin 120km tuntinopeutta taajama-alueilla lauantaina alkuillasta, kun liikkeellä on tien yli juoksevia lapsia, hieman humaltuneita teinipissiksiä hoippumassa jalkakäytävä-ajokaista -väliä, pyöräilijöitä ja saatanan hitaita henkilöautoja. Ellei näissä olosuhteissa saa peltiä kolisemaan, niin voit toki yrittää ajaa vaikkapa päin sillan kaidetta, ojaan tai suoraan Siwan seinään!
Mutta älä tee kohtalokasta virhettä ja anna egon päästä valloilleen luullessasi kissan vihdoin kadonneen kintereiltäsi. Näin ei luultavasti ole, sillä ne pirulaiset ovat kovia vaanimaan. Älä siis pysähdy bussipysäkille miettimään toverisi kanssa mitä juuri tapahtui ja tasaamaan pulssia hermosavujen muodossa, sillä juuri tällä heikolla hetkellä ne hyökkäävät uudestaan. Onneksi olet nopea reagoimaan ja leikki jatkuu - tällä kertaa kovin panoksin. Jatketaan siis motaria. Kaahataan jonkin matkaa ilman päämäärää ja sitten kaarretaan jollekin täysin randomi rampille. Poliisi seuraa perässäsi rampin yläpäähän, mutta sokeana kadottaa sinut ja ystäväsi liikennemassaan. Sitten enää mietitään että missä ollaan ja kuinka päästään kotiin, joka on liian kaukana (matka suhteutettuna bensatankin sisällön määrään ja rahatilanteeseen).
Mitä tästä opimme? Sen jokainen päättäköön itse. Minähän tilanteen kokeneena voin sanoa suoraan, että ensi kerralla pitää varmistaa paljonkos se tankki vaatisi löpöä jos joutuisi mahdollisesti ottamaan re-matchin..


Love me, hate me, it's me, Ace.

.. se leikin kestäköön. Mua vituttaa ihmiset, jotka esittävät olevansa innolla mukana jossain asiassa ja kun tulee heidän vuoronsa näyttää, he joko katoavat paikalta tai selittelevät jotain täysin perätöntä. Saatana. Pitääkö esittää jotain mitä ei ole? Pitääkö yrittää aina niin kovasti? Miksi? Haetaan toisten hyväksyntää, mainetta ja kunniaa. Ryhmäpaine. Mutta miksi? Miksemme vaan voisi olla mitä olemme? Pelätään syrjintää, puheita selän takana, leimaamista ja.. Yksinäisyyttä. Yksinäisyyttä pelkäämme jokainen, hylätyksi tulemista. Miksi pelkäämme sitä, se on luku erikseen.
Yksinäisyys. Ihminen pelkää olla yksin, luonnollinen selitys tälle löytynee jo kivikaudelta. Selviytyminen ryhmässä oli todennäköisempää kuin yksin. Nykyisin ihmisillä ei ole vaaraa villipedoista, vaan omista pään sisäisistä piruistaan. "Nyky-yhteiskunta luo ihmisille suuria paineita menestymisestä niin työelämässä kuin sosiaalisissa suhteissakin." Totta. Aina pitää olla viimesenpäälle laitettu, aina pitää antaa itsestään 101%, aina pitää olla mukava ja hyvätapainen, aina pitää olla niinkuin muut. Minä en ole. Se on asia, josta olen erittäin ylpeä. Mutta miten tähän tilanteeseen pääsee?
Minä uskallan olla mitä olen, mun elämähän on ulkopuolisen silmin katsottuna täydellistä. On täydellinen poikaystävä, koulu menee hyvin, alkoholi ja tupakka maistuu, oon aina ilonen ja mun on helppo tulla toimeen vähän kaikkien kanssa. Paskat. Tää kaikki on vaan kulissia jota mun on helppo pitää yllä. Oikeestaan mun ei edes tarvii pitää tätä yllä, kaikkihan sujuu ihan itsestään. Helppoa, ei toki. Kun ihmiset luulee jotain toista musta, mun on vaikee olla oma itteni. Kukaan ei nää pinnan alle, sinne missä mä olen enemmän kuin se aina iloinen, sopivasti sekoileva kaikkien kaveri. Jotkut näistä mun asioista tietää, muttei ymmärrä. En mä kyllä annakaan niiden ymmärtää. Helpompaa on olla sellainen, millaisena ihmiset mut haluavat nähdä.
Mullakin on ongelmia, pahojakin. Myönnän ne mikä on askel parempaan päin, mutta siihen se sitten jääkin. Tai noh, tämä kirjoittaminenhan auttaa. Auttaa ja auttaa, kaikki on niin suhteellista. Kirjoittaminen suhteessa ammattiapuun on pelkkä nolla, mutta kenen silmissä? Terapeutin kannalta palkkapäivänä katsottuna vai minun, joka olen oikeasti ujompi kuin kuvitellaan ja tuon ajatukseni anonyyminä esille jossain helvetin blogissa? Suhteellista, niin suhteellista on elämä.
Mistähän tämäkin juttu sai alkunsa, sitä en enää tiedä. Jos teksti on tällaista niin en enää haluakkaan tietää. Unohtamisen lahja on korvaamaton, joskus kuollettava.
Stare into my eyes believe me, I'm the one to forget what's right. Soilwork on kova bändi, puhuu mun suullani. Ruotsista on sittenkin jotain iloa maailmalle. Jep, olen rasisti.


Love me, hate me, it's me, Ace.

Tänään on ollut varsin kaunis päivä. Kaikki on sujunu niin täydellisesti kuin voi sujua. Koulussa oli melko rentoo, tosin koskas mulla ei siellä rentoo olis kun niitä tehtäviähän olen joo niin ahkera tekemää.. Ihmiset on ilosia ja kai mäkin olen ilonen. Yks asia mua tosin vituttaa suunnattomasti, ja kohtalotovereitakin mulla tässä asiassa löytyy parikin kappaletta. Siitä ei sitten sen enempää.
Tänään kaikki kyllä menee putkeen oikeesti. Ei mulla ole edes mitään mustia ajatuksia joita haluaisin tänne purkaa. Tai ehkä..





Tonne mä haluan takaisin. Sen yhen kanssa. Se yks. Mul on ikävä sua.
Lomaromanssit on ihan jees. Toiseen ei vaan saa takertua, se pilaa koko homman. Mä takerruin.
Mun pää on ihan sekasin. Tänään taas vaihteeks ihan läpäl laskettiin näitä jätkiä. Kahden käden sormetkaan ei riitä mun tapauksessa. Pahinta on se, että mulla on jo se oikea. Niinhän me luullaan. Niinhän kaikki luulee. Mä en enää kyllä oo niin varma. Silti ei me voida erota, ei. Se on Ace ja X, X ja Ace, nyt ja aina. Herra X vei mun sydämen liian aikaisin. Liian aikaisin. Mä en ehtinyt nähdä elämää tarpeeks. Mutta ei me voida erota. Ei. Se on sääntö, kirjoittamaton sääntö jota totellaan vaikka sisältä kärsittäisiin kuinka paljon tahansa. Loppujen lopuksi kaikki tulee kärsimään, silti asiaa väistetään viimeiseen saakka. Pitkitetään salaista tuskaa, jota emme tuskaksi nimitä, mutta se vapaa olo mikä kaiken jälkeen tulee, olisi kyllä suuremmankin arvoista. Tosin, mun tapauksessani koko mun elämä menis tän mukana. Herra X veisi mukanaan kaiken. En nyt tarkoita, että hän olisi koko mun elämäni, ei, mutta hänen mukanaan lähtisi luultavasti kaikki mun ystävät. Oikeat ystävät, ei ne pintaliitäjät joita koulussa kavereiksi nimitetään. Tästä päästäänkin asiaan, jonka minua kerroin vituttavan:
Selkäänpuukottaja paskiaiset, pintaliitäjät, valehtelijat, manipuloijat. Kaava on seuraava: Manipuloijat ovat valehtelijoita, jotka kertovat tarinoitaan pintaliitäjille. Pintaliitäjät uskovat näihin tarinoihin ja muuttuvat selkäänpuukottaviksi paskiaisiksi. Ympyrä sulkeutuu, kun selkäänpuukottaja paskiaiset aloittavat tarinan levittämisen eteenpäin muuttuen itse manipuloijiksi. Lopuksi huomaat jääneesi yksin.
Löytyihän sitä jotain masentavaa tästäkin päivästä. Kun löytää ikävät asiat ja käsittelee ne, olo muuttuu yllättävän hyväksi, itsetietoiseksi ja osatessaan asettaa itsensä ikävien asioiden yläpuolelle, ne eivät enää vaivaa. Ainakaan pahasti.
My mind is clear.


Love me, hate me, it's me, Ace.

Lapset. Jos mä jollekin tässä maailmassa olen kateellinen, niin sellaiselle polvenkorkuiselle piipittävälle kaksivuotiaalle. Sen elämä on helppoa. Mami huolehtii, kaikki tykkää ku oot niin sulonen, saat leikkiä ja olla päivät pitkät, saat nukkua niin paljon kuin sielu sietää, ruoka tulee nenän eteen aina kun haluut ja helpossa muodossa syödä ja kaiken lisäksi oot täysin tietämätön tästä julmasta maailmasta ympärilläsi.
Miksi mä mietin jotain lapsia? Noh, tänään taas vaihteeksi sain toimia kakarankaitsijana pientä palkkiota vastaan, ja kun sanon pieni, tarkoitan sitä. Lasten kanssa leikitään usein opettavia leikkejä, kuten esimerkiksi seuraava, jota on ihan mielenkiintoista leikkiä yksinään kun maanantai-ilta kääntyy yöksi ja puolet meselistaltasi on sinun kohdallasi tehnyt toiminnon "Estä". Tai sitten niillä on elämä. En usko.
Eli, homman nimi on seuraava. Kirjaimet A:sta Ö:hön ja eka sana mikä tulee mieleen niin kirjoitetaan tähän.. Ready, Steady, GO!
Avain
Bannit
Celica
Dead
Enne
Fuck
G-piste
Huume
Isä
Jälki
Kama
Lentää
Maailma
Narkomaani
Opettaja
Piru
Quote
Rakas
Suukko
Tappaa
Unelma
Vittu
WorldWideWeb
X-men
Ykä
Zico
Åbo
Ämmä
Örkki
Hullua. Huvittavaa. Pelottavaa. Ahdistavaa. Masentavaa. Tossako mun elämä aapiskirjan silmin? Sanat on veikeitä, mä osaan niitä käyttää vielä veikeemmin. Tulette näkemään.


Love me, hate me, it's me, Ace.

Iltaa.
"Iltaa", miksi helvetissä mä kirjoitan "iltaa" kun tätä ei kukaan lue? Koska on helpompi kirjoittaa kuvitteelliselle yleisölle kuin tyhjänpäiväisesti jaaritella paskaa ilman kohdetta. Aggressioiden kohdistaminen muihin on vapauttavaa, mutta jokseenkin kusipäämäistä. Ensimmäisessä blogimerkinnässäni tosin mainitsin kirjoittavani tätä vain itselleni. Kohdistan siis oman pahan oloni ympäripyöreästi katsottuna itseeni. Nerokasta, sanoisin jopa.
Tänään oli hieno päivä. Kevät, linnut, kukat, aurinko ja soratie. Mitäpä sitä enää kaipaisikaan. Kieltämättä tänään se aurinko paistoi minunkin pääkopassani. Mutta mitä kävikään kun aurinko laski ja ilta saapui?
Ajatukseni tuppaavat taas harhailemaan. Sinä, ainut ihminen joka tiedät tästä, ymmärrät mistä puhun. Toivottavasti et lue tätä.
Addiktio. Mitä tehdä kun keho sanoo kyllä, järki taas ei? Mitä tehdä kun ainut asia maailmassa, jota rakastat ja vihaat, vihaat ja rakastat yli kaiken, on sinulta viety, saavuttamattomissa? Poissa. En mä sitä tarvitse, en mä sitä halua. Mä tavitsen sitä, mä haluan sitä. Ei, mä en sais.
Nyt se on poissa. Kaikki on hyvin. Miks se on silti mielessä? Entä jos. Entä jos sen saisi takaisin? Entä jos sitä saisi vielä kerran? Ei. Nyt se on poissa. Kaikki on hyvin. Oikeesti ei oo, mut tulee olemaan kunhan oon vaan hiljaa ja mietin muuta, sitten kun se on lopullisesti hävinnyt mun päästä. Eli ei koskaan.
Multa kysyttiin tänään "Mitäs sulle kuuluu?" niin, että sitä oikeasti tarkoitettiin. Mitä mä vastaan? "Mitäs täs, iha jees. Koulu painaa päälle mut vitut mä jaksa ny välittää." Mitä mulle oikeesti kuuluu? Olis helppoa, jos joku ulkopuolinen tarkkailisi täysin puolueettomasti elämiämme ja kertoisi jos menee metsään. Tai antais edes tilanneraportin kerran kuukaudessa. Arkielämässä kysymys "mitä kuuluu?" ei tarkoita mitään. Kysyjä ei oikeasti halua tietää. Miksi esittää kiinnostunutta? Se tuntuu hyvältä. Halu miellyttää toista. Kun miellyttää toista, toinen haluaa miellyttää myös sinua. Oman edun tavoittelemista? "Ihan hyvää, mitäs sulle?". Ympyrä sulkeutuu.
Miks mä mietin taas tällasia? Pieni pää täynnä kysymyksiä ilman vastauksia tai niiden kera, halu päästä pätemään ja tuomaan itseään esille. Vastailen omiin kysymyksiini, hulluutta vai kenties yksinäisyyttä? Väärinymmärrystä? Tylsää? Tylsyys, taas tylsyys.
Tällä hetkellä luulen tietäväni kaiken. Väitteen todistaisi oikeaksi se, että tiedän, etten tiedä. Päätin just, musta tulee isona psykologi. Tai psykopaatti. You'll never know and you might never find out.


Love me, hate me, it's me, Ace.

Kello on liikaa. En saa unta. Nukkumaan menin jo puoli kahdentoista aikoihin, nukahdinkin. Tuli taas nähtyä niin ihanaa unta, ettei vähään aikaan samanlaista ole ollutkaan. Mua ammuttiin Desert Eagle .44 Magnumilla suoraan ohimoon. Se ase oli puhdasta kultaa ja sen laukauksen ääni oli selkeä. Kuulin sen kaiun kaksi kertaa ennenkuin heräsin tiputtuani kylmetettynä betonilattialle. Mesta oli kai joku parkkihalli.
Unien tulkitseminen unissa nähtyjen yksityiskohtien perusteella on jännää puuhaa. Tätä unta jos lähtisi tulkitsemaan..
Ase - kärsit jonkinlaista vääryyttä.
Kuiskaus - ajattele ennenkuin toimit.
Kulta - taloudellista tuuria.
Oma kuolema - muutos parempaan.
Lika - sairaus.
Mies (useita) - hermorasitus.
Musta - kaikki mustat esineet ovat huonoja enteitä.
Myöhä - vaikeuksia, petos.
Naamio - petos.
Pelko - vaikeudet voitetaan.
Suudelma (sen välttäminen) - sairaus.
Tahra (kehossa) - skandaali.
Tappeleminen - suuria muutoksia, mullistus.
Tappaminen (oma) - hyvä terveys.
Varjo (ei oma) - vaaroja edessä.
Veri (oma) - vältä perheriitoja.
Yö - esteitä, viivytyksiä.
Ristiriitaista, sanoisin. Pahaa lupaisi kuitenkin enemmän kuin hyvää. Se siitä.
Nyt toi ykskin heräs. Pyysi takasin nukkumaan, jospa tottelen. Ensin kuitenkin kierros läpi foorumeiden ja sähköpostien, mesessäkin voisi pyörähtää. Jos vaikka joku onneton olisi hereillä ja dataamassa yön pikkutunneilla kuten minä.


Love me, hate me, it's me, Ace.

Tylsyys. Miten määritellä tylsyys? Herään aamupäivällä klo. 11. Nousen sängystä, naksauttelen nivelet vetreiksi ja kävelen pari askelta ikkunan luo. Avaan rullaverhon nähdäkseni kuinka aurinko paistaa ja kevät on saapunut. Mutta mitä se minuun vaikuttaa? Ei mitään. Ei tunteita. Tylsyys, tyhjyys. Aivot alkavat heräilemään. Napsautan koneen päälle. Keittiö, jääkaappi. Ei mitään uutta. Nappaan appelsiinimehutölkin. Se on tyhjä. Vitutus. Takaisin huoneeseen koneen äärelle. "Virustunnisteesi ovat 13 päivää vanhoja." -kupla pomppaa tehtäväpalkista. "Älä ny jaksa", sanon klikatessani rastia. Kolmetoista päivää sama kaava. Tylsyys, kaavat. Netti auki ja mailit. Ei uusia. Parit foorumit läpi. Ei mitään, ulos vaihto sisään, ei mitään, ulos vaihto sisään.. Ei mitään. Tylsyys, ei mitään. Ulos vaihto sisään.. Ohoh, päivän ensimmäinen piriste "Sinulle on uusi yksityisviesti". Lukiessani sitä hymyilin ensimmäistä kertaa tänään. Vastaukseni oli lyhyen arvoituksellinen kuten aina. Ihmiset tulee koukuttaa arvoituksilla, tyhjillä lupauksilla siitä, että luvassa olisi enemmän. Antaa heidän kuvitella, minä tiedän totuuden. En haluaisi.
Puhelin soi, Mutsi soittaa.
- Noh, vastaan tutun tympeästi.
- No oleksä jo heränny?, äiti kysyy.
- Luultavasti kun mä kerran vastaan.
- No niin.. Onks sul vielä kuumetta paljonki?
- Ei. Ehkä vähän.
- Ota lääkettä ihan vaikka vaan varmuudeks.
- Ei mun tartte.
- Otat ni paranet. Onks koira ulkona?
- Laitoin just.
- No hyvä. Se sen ruoka on siellä jääkaapin alaosassa, anna se sille.. Tai oikeestaa hei, Ace, vie se koira aitauksee ja se sen ruoka sinne kans jooko? Sit se saa olla ja mennä miten haluaa, on niin lämminki.
- Okei.
- Nonii mä jatkan töitä. Mä tuun kotiin joskus puol viis kun mä käyn kato kaupassa. Haluuksä sitä dewiä?
- Joo tuo vaa.
- Okei. Noni mä jatkan töitä. Moikka!
- Joo mo. piip-piip-piip.
Taas valehtelin, koira istuu tossa vieressä. En jaksa vielä nousta.
Mitähän sitä tekis. Kattelen kännykän viestit läpi ja huomaan kellon lähenevän puoli kahta. Kaverithan pääsee siis just koulusta. Soitan yhelle. Juttelemme päivän tapahtumista, äikän tutkielmasta, juoruista. Tyhjänpäiväistä keskuskelua, jota kumpikaan ei varsinaisesti arvosta. Se vaan tuntuu hyvältä. Sanoja toisten perään eri äänenpainoilla, naurua. Minä en nauranut, hymyilin vain. Viimeksi nauroin toissa päivänä, silloinkin kello läheni puolta kolmea yöllä ja kuumemittari näytti 37,8. Ja nauroin itselleni. Melko yksinäistä. Tylsyys, yksinäisyys.
Päiväunille. Herään. Kello on puoli viisi ja mutsi on himassa. Syödään kalaa ja uusia perunoita, jonka jälkeen lukittaudun takaisin huoneeseeni. Takaisin koneelle. Sama toistuu taas. Tylsyys, toistuminen.
"A ja I tulee muuten kohta, lupasin M:lle että sä kattoisit niitten perään sillä välin kun se laittaa autoo kuntoon! Nii että pue päälles, ne tulee kohta!", mutsi huutaa eteisestä. "Jaa kiva. Kipeenä joutuu lastenvahdiks niinkö? Vittu pitääks aina men..". Ovi käy. Mutsi lähtee. Minä en pääse lauseeni loppuun asti. Vitutus iskee taas. Pirpanat kolkuttavat ovelle noin viiden minuutin päästä tästä hetkestä. Viisi minuuttia aikaa minulle itselleni. Viisi minuuttia on liian vähän sanovat aivot. Sydän kumminkin hiljentää ne muistuttamalla aikaa tänään kello yhdestätoista eteenpäin.
Tylsyys on tyhjyyttä, kaavoja, ei mitään, yksinäisyyttä ja tämän kaiken toistumista. Tähän asti tämä päivä on ollut tylsä.


Love me, hate me, it's me, Ace.

My mad mind -blogini käsittelee siis (suomennettakoon teille, joille englanti on aikoinaan jäänyt lukematta kunnolla) minun hullua mieltäni. Mielenvikaiseksi en itseäni tosin luonnehtisi, toi vaan rimmas niin kivasti.
Ace on tämän blogin pitäjä, itse pääpaha. Ace on nuori neiti, joka omasta, ja joidenkin ystäviensäkin, näkökulmasta on kokenut ikäisekseen melko paljon kaikkea.. Hyvää. Pahaa. Hyvä ja paha.. Suhteellista, niin suhteellista on elämä. Ja taas ajatus karkaa. Niin siis, Ace, minä. Puhuttakoon minusta nimellä Ace.
Blogissani tulen käsittelemään pienen mieleni ajatuksia, päivän polttavia puheenaiheita, maailmaa.. Elämää. En aio kirjoittaa siinä toivossa, että tätä luettaisiin ja vinguttaisiin aina vaan lisää. Ei. Kirjoitan tätä itseni takia, itselleni. Minä minä minä. Kirjoittaminen on kuulemma terapeuttista, siksi joudutte tahtomattanne kärsimään jos eksytte näiden tekstien äärelle.
Yhteenvetona siis, tämä blogi on minun hetken mielijohteesta syntynyt tummanpuhuva teos arkisesta kaoottisuudesta sen kaikessa kauniissa loistokkuudessaan.
Please, do not try to understand me. You might get injured in mental level.


Love me, hate me, it's me, Ace.