♠ My mad mind. ♠

Mä en jaksa enää.
Viime yönä mä olin tehdä kohtalokkaimman virheen elämässäni. Oon mä sitä enneki yrittäny, kaksi kertaa vai kolme.. En muista, en jaksa muistaa.
Mä oon niin väsyny tähän, niin väsyny.. Mä haluun vaan nukkua. Nukkua niin etten enää herää, nukkua pois, uneksia itteni jonnekkin muualle kuin tänne. Tää paikka on niin paha, niin kylmä, niin armoton. Tää paikka on pahempi ku helvetti, maanpäällinen helvetti.. Mut ihmisestä se on kiinni miten tän paikan näkee tai kokee, tuntee.. Mä en tunne enää mitään.
Mun kaapissa on annos. Yksi annos.
Kaikki oli paremmin silloin, kaikki oli hyvin. Vaikka mä valitin niin mulla oli edes se. Se piti mut jalkeilla, se oli mun elämän tarkoitus. Sitä mä janosin lisää, sen takia nousin ylös aamuisin, sen takia mä avasin silmäni, sen takia mä hengitin, sen takia mä ajattelin. Sen avulla mä tunsin. Se oli mun elämä. Nyt sitä ei ole, ei ole myöskään elämää, ei toivoa, ei uskoa, ei tarvetta tälle kärsimykselle. Ei merkitystä. Ei minkäänlaista merkitystä.. Joten miks mä kidutan itteeni? Miks mä kärsin? Minkä takia mä nousen ylös aamuisin, avaan silmäni, hengitän, ajattelen? Minkä avulla mä nyt tunnen?
Mä olen vaan kylmä. Niin kylmä, että kun mua katsoo niin kyyneleet jäätyy silmäkulmiin. Niin kylmä, että kun mä puhun, milloin tahansa, niin mun hengitys on vaan jäätä. Mun sisään kulkeva ilma on puhdasta ja mä puhallan sen ulos myrkkynä. Sanat, joita puhun, ovat puukkoja, jotka viiltävät kuulijansa ihon rikki ja verille. Mä saan aikaan enää vain pahaa. Mä olen vaan tiellä. Mulla ei oo paikkaa täällä. Mä en kuulu tänne.. Mun pitää kadota. Mun pitää lähteä pois, sinne missä ei ole mitään. Mun kuuluu elää tyhjiössä, ilman mitään. Sillon mä en voi satuttaa, sillon mä en voi pettää, sillon mä en voi rikkoa, sillon mä en voi hajottaa, sillon mä en voi olla tiellä, sillon mä en voi masentaa ketään. Sillon muiden on hyvä olla, niin myös mun.
Jos mua ei olis niin mun läheisillä olis hyvä olla. Niiden ei tarvis sietää tällasta häpeäpilkkua niiden muuten niin kauniisti kirjoitetuissa tarinoissa. Niiden ei tarvis huolehtia mistään. Ne vois elää, olla vapaita. Niitä ei sattuis.
Mä en jaksa. Mä en pysty.
"Tota menoo sä oot saatana jossain laitoksessa kohta! Sulla on vittu päässä vikaa! Ämmä makaa tääl kaiket päivät, lintsaa koulusta eikä tee mitään! Siis etkö sä vittu tajua, ettei tolla menolla susta tuu mitään?!"
Kyllä mä sen tiedän. Mä vaan en nyt pysty. Mä vaan en nyt jaksa, äiti, mä en jaksa. Anna anteeks isä. Musta ei oo tähän. Mä en osaa. Mä en pysty. Mä haluun pyytää anteeks mun veljiltä. Mä haluun pyytää anteeks mun ystäviltä. Mä haluun pyytää anteeks niiltä kaikilta, kenen elämään oon joskus kuulunu. Mä haluun vaan kadota, mä haluun että mut unohdetaan. Mä haluun pyyhkiytyä pois kaikkien muistoista, mielistä ja ajatuksista. Mä en halua olla tiellä. Mä kaaduin, jatkakaa muut matkaa. Mun on parempi näin. Anteeksi.
No more pain, please. No more pain.


Love me, hate me, it's me, Ace.