♠ My mad mind. ♠

Miten mä onnistun ajautumaan näihi tilanteisii? Aina sattuu. Aina mua loukataan. Aina mun käy huonosti. Aina mä jään viimeiseksi. Aina se olen minä, joka hajoaa.
Nytkin mä itken. Mä en tiedä miksi, mut mä vaan itken. On niin tyhjää. Mä oon niin väsyny. Mihin mä oon väsyny? Elämään. Tähän paskaan.
Mä haluaisin mun elämän takas. Elämän, jossa vaikutti myös se. Mä tiedän, mä tiedän.. Ei se olis hyväks nyt ku oon ollu jo niin kauan ilman enkä mä jaksais uudelleen sitä prosessia kun pitäs taas lopettaa ettei henki menis. Mut silti.. Mun elämässä oli paljon enemmän ku kuvioissa oli myös se. Kaikki ne ihmiset, kaikki ne tunteet, kaikki ne tapahtumat, kaikki se meno.. Mä olin koko ajan matkalla johonkin, jokainen päivä oli seikkailu ja jokainen hetki olis voinu olla viimeinen. Niinhän tämäkin hetki voi olla mun viimeinen mut sillon sitä osas arvostaa. Osas arvostaa elämää. Nyt en enää osaa.
K.O on sairaalassa. Mä kuulin siitä tällä viikolla. Mä mietin usein miks K.O hävis mun elämästä ja nyt oon melkein varma syystä. Jay.
Jay rakastaa mua yli kaiken. Se ei haluu mua enään takas siihen helvetilliseen pyöritykseen. Se ei halua että mua sattuu. Mut sil ei silti ollu oikeutta poistaa K.O:ta mun elämästä. K.O oli mun paras ystävä, ihminen, joka ymmärsi ilman sanoja tai eleitä, joka osas lukee mun ajatukset ja tunsi samoin kuin mä, joka tiesi millaista se on. K.O oli mun peili. Mä näin mun virheet sen kautta, mä näin mun koko elämäni sen kautta. Mut nyt.. Mulla ei oo enää peiliä.
Mä oon hukassa. Mun sisällä on niin tyhjää. Mä ikävöin X:ää, mä ikävöin T:tä, mä ikävöin OrQ, pikkuR:ää.. Kaikkia. Mä ikävöin sitä tunnetta, mikä mulla oli sunnuntaiaamuisin, mä ikävöin sitä perjantai-illan huumaa. Mä ikävöin niitä takaa-ajoja, ulosheittoja, turpaanvetoja, masennusta ja onnentunnetta. Mä ikävöin sitä.
En uskonu koskaan sanovani noin, en edes ajattelevani mut niin se taitaa olla. Kerran nisti aina nisti, minkäs sille mahtaa. Kierre on loputon, sillä vaikka se on poissa mun kehosta niin mielestä se ei lähe koskaan.
Mulla on kaapissa kaks annosta. Mä mietin sitä rasiaa koko ajan. Mä oon meinannu jo monesti ottaa sen, painaa kaks kaulaan ja lähteä täältä.. Mut en oo tehny niin. Miksi? Mikä mua pelottaa? Pelottaako edes? Onko se vaan houkutus? Tunne joka vetää? Ei. Se on ikävä, kaipuu, raastava kipu rinnan kohdalla, kummitteleva pistos vasemman käden valtimossa.. Mä herään siihen yöllä, mä havahdun siihen hereillä. Se tunne tulee yllättäen ja mä pelästyn. Mä saatan alkaa huutaa tai mä saatan vaan murtua. Itku tulee kesken lauseen, kesken matkan, liikennevaloissa, matikantunnilla, suihkussa, kesken pelin.. Ihmiset kattoo ihmetellen, tuomitsevasti, järkyttyneinä.. "Ace, mikä sun on? Mikä sua vaivaa? Miks sä itket?". Ja sitten mä katoan. Häviän pois tästä hetkestä, sulkeudun ajatuksiini.. Hukun pieneen hulluun mieleeni. My mad mind. My. Only my.
Nyt en enää osaa tätäkään. Ei tuu enää sellaista tekstiä kuin ennen. Mä en enää osaa. Musta ei ole tähän. Antakaa anteeksi.


Love me, hate me, it's me, Ace.