♠ My mad mind. ♠

..elämä siis. Vaihteeks. Saatana.
Unta ei saa. Kroppa vetelee viimisiään. Yskin taas verta. Elämä menee eteenpäin enkä jaksa seurata perässä. Ahdistus. Stressi. Koulu alkaa. Rytmit päin vittua. Ahdistaa lisää. En taaskaan nää eteenpäin. Mitä tapahtuu huomenna? Entä ylihuomenna? Viikon päästä? Kesän alettua? Vuoden kuluttua?
..mitä vittua? Mistä tää puskee taas niskaan? Elämä on ihan jees täl hetkel, ihan jees, paitsi et viinan kanssa tulee läträttyä vähän liikaa, unet jää väliin, himassa menee huonosti ja sain eilen eiku siis, kellon ollessa 5:12, toissapäivänä taas turpiini mutsilta, karkasin himasta ja.. joo. Terve.
Pitäs mennä arjen alettua käymään taas psykologil ja sit psykiatrille jotta sais jotai namusia minkä avulla pysyis mieli vähän parempana. Tai sit vaa niit unilääkkeit. En tiiä.. Liian sekavaa.
Päätin unohtaa haaveet psykologin urasta ku en jaksa opiskella. Mieluummin pidän huolen omasta pääkopastani ja sen terveydestä tekemällä jotain mikä ei stressaa kuin että hommaan hullun paperit itelleni raataessani niska limassa vain oppiakseni auttamaan muita. Itserakkaus, paras rakkaus ja sillee..
Helvetin katkonaista. Ajattelen ensin koulua ja sitten taas uutta vuotta. Silmiin piirtyy kuvia räjähtävistä valoista taivaalla, katuvaloista moottoritien varrella.. Kello, jonka viisarit liikkuu edestakaisin.. Alkaa taas ahdistaa. Kuvia.. Jäätä, lunta.. Yö.. Varjoja.. Kasvot, joita en tunnista.. Peilikuva.
Havahdun, herään todellisuuteen tai ainakin luulen niin. Mistä sitä tietää jos noi pienet sekavat hetket, joina mieli tekee kepposia, ovatkin niitä ainoita totuuden häivähdyksiä tässä illuusiossa, jota elämäksi kutsutaan? Ne on vaan niin pelottavan kamalia.. Mutta eihän totuus koskaan ole lempeä, ei hellä, ei turvallinen eikä edes lohdullinen.. Ympyrä sulkeutuu.
Ne hetket, joita mulla oli kun se oli mun paras ystävä, ne hetket, kun koko muu maailma katos ympäriltä, kaikki vaan hävis pois, myös aika.. Ne hetket on tullu takas. Ilman sitä.
Tää on vittumaista. Kello on ensin kolme ja yhtäkkiä puol neljä kun mä herään takas tähän maailmaan ja huomaan hengitykseni olevan lähes minimaalista, sydämen sykkivän hitaasti kuin se ei jaksaisi enää.. Mä huomaan nukahtaneeni paikoilleni, silmät auki. Häviän vaan johonki rajan taakse ja tuun takas. Mä saatan kesken keskustelun jäädä tuijottamaan tyhjyyteen ja mun silmiin palaa se katse, josta mut muistetaan ajalta ennen tyhmien viisaiden määrittelemää "normaalia elämää".