♠ My mad mind. ♠

Ace itkee taas.
Ace itkee nykyisin koko ajan. Ace on niin herkkä. Ace ei vaan näytä sitä kaikille. Ei se voi.. Ei se uskalla.. Ei se kehtaa.. Sen on pakko seistä omilla jaloillaan.
Meil riidellään taas. Mun tekee mieli tehdä jotain pahaa, jotain peruuttamattoman pahaa.. Jotain niin pahaa että jos on olemassa helvetti, niin mä palan siellä kuoltuani ikuisuuden. Mut en usko et helvettikään vetää vertoja tälle perhe-elämälle.. Tai ei tää mikään perhe ole, saatika elämä. Ainut mitä me toisistamme puhutaan on pahaa, ainut tapa kommunikoida on huutaa.. Kukaan ei kuuntele ketään. Ketään ei kiinnosta muu kuin oma hyvinvointi. Silti kaikki voi pahoin. Mäkin, mä ehkä eniten kaikista, koska mä en oo sokee tälle.
Joskus mä toivoisin et mutsi näkis mitä mä nään. Joskus mä niin toivoisin et se tietäis mun elämästä kaiken. Joskus mä toivon, enemmän kuin mitään, että mulla olis äiti. Sellanen äiti kuin muillakin. Sellanen äiti, joka tekee ruokaa. Sellanen äiti, joka ei aina hauku. Sellanen äiti, joka ei lyö. Sellanen äiti, joka auttaa. Sellanen äiti, jolle voi puhua. Sellanen äiti, jonka mä tuntisin äidikseni.
Nyt mulla ei enää ole äitiä. Mulla on vaan joku määräilevä ja väkivaltainen ämmä mun kans saman katon alla, ämmä, joka luo mulle rajoja, kiristää hihnaa ilman syytä. Se ämmä on kaikessa vihassaan niin tyhmä että se viha sokaisee sen täysin, sillä niinhän se menee, et jos hihnaa kiristää ni koira repii itseään irti entistä päättäväisemmin. Ihminen ei vaan aina sitä ymmärrä, tuntee vaan ku käsi revähtää.
Mä oon niin loppu tähän kaikkeen. En jaksa käydä koulussa, en jaksa nousta aamuisin.. Ei enää syytä.. Tai on niitä syitä mut en vaan.. Moon niin pettyny itteeni. Mä en tiedä mitä mä teen väärin. Pakko sen vian on olla mussa jos mutsi on tollanen. Mä yritän, yritän niin kovaa, yritän kaikkeni, mutten onnistu. Mikään ei oo koskaan oikein, mikään ei oo hyvin.
Mul tulee mieleen viime äitienpäivä.. Olin ostanu mutsille lahjan ja maalannu taulun.. Se taulu.. Siin oli kuvattuna meidän jokimaisema kesällä, voikukkien kukkiessa, aamuauringon paistaessa.. Se vesi näytti liikkuvan siinä kuvassa ku auringonsäteet kimals sen pinnalla.. Se oli niin kaunis taulu, mä olin niin ylpee siitä ja itestäni.. Mutsi laitto sen pöydälle ja kiitti. Mä olin vähän pettyny ku en saanu mitään palautetta siitä.. Se taulu oli siin pöydäl viikon, sit se siirrettii sivuun ja kuukauden päästä mä näin sen palavan roskien mukana. Tuntu kuin mutsi olis polttanu osan musta.
Kai mä luovutan taas. Mut miten voi luovuttaa jos on sen jo tehny? Miten mä voin enää alistua? Tuntuu taas et ainut ulospääsy tästä tilanteesta olis vetää ittesä jojoo tai maalata seinät punasiks haulikon avulla.. Mut en mä sitä tee, en jaksa. Ja oon luvannu, vannonutkin..
Ehkä selviin huomiseen.



Love me, hate me, it's me, Ace.