♠ My mad mind. ♠

Ace itkee.
Mä en voi ymmärtää tätä meijän tilannetta.. Vielä yks päivä kaikki oli hyvin mut sit sä muutuit.. En saa susta enää otetta.. Lipsut koko ajan kauemmas.. Et enää ota mua kädestä ku me kävellään kaupungilla, et enää pyydä mua syliis.. Ei enää iloisia yllätyksiä, ei helliä suudelmia, ei kauniita sanoja.. Tuntuu ettet haluis mua enää, etten innosta sua niinku ennen, etten riitä.. Vaikka kaikkeni yritän, en saa sua takas mun luo..
Sä sanot et kaikki on hyvin ja et rakastat mua, suutut kun epäilen sun sanojas.. Ne ei tuu enää sydämestä vaan sun päästä, tunteesta joka ei ole rakkaus vaan velvollisuus. Velvollisuus pitää mut illuusiossa, jossa sä rakastat mua ja kaikki on hyvin. Vaan kun.. Ei ole.
Mä en tiiä mitä tekisin. Toinen ei tunnu enää samalta ihmiseltä ku ennen.
Mä rakastan sitä tosissani, me ollaan oltu yhessä jo yli neljä kuukautta.. Pisin suhde sitten X:n ellei sitä Mister69:ä sitten lasketa, mut se nyt oli vaan fyysistä ja molin sekasin..
Nytkin mä olen sekasin. Ja epätoivoinen. Surullinen. Pettynyt itseeni. Kyselen koko ajan miksi, vaikka tiedän etten saa vastausta. Rasitan itteni tällä miettimisellä äärimmilleni ja saan päähäni taas ties mitä.. Eilen ku mä lähin niiltä, vaikka me siinä tätä asiaa selviteltiin, niin siitä näki taas et se ei ollu sama ihminen ku ennen. Mä lähin naamallani se saatanan tekovirne mut kun sain pyörän käyntiin ja suuntasin tielle en voinu enää pidättää kyyneliä. Mun oli pysähdyttävä soittamaan mun ainoalle tuelle ja turvalle, joka käy läpi tätä samaa.. Mä itkin, kiroilin, huusin ja kuiskasin, kuinka mua sattuu ja vituttaa, kuinka pettynyt oon itteeni ku jäin taas kiinni ihmiseen, joka ei ehkä olekaan se oikea. Matkalla mä ajattelin ajaa pikku kolarin, mut en uskalla enää ees satuttaa itteeni.
Ehkä se olen minä joka on kadottanut itsensä.. Mä en löydä enää takaisin.



Love me, hate me, it's me, Ace.