♠ My mad mind. ♠

Kun tää neiti turhautuu, ei kellään ole hyvä olla. Mun ahdistuneisuus kanavoituu mun sanoissa ja teoissa, murahtelen enkä katso silmiin muulloin kuin sillon ku haluun sen toisen häipyvän, jos puhun ni myrkytän sen toisen mielen mun sanoilla, piikitän sitä niillä sydämeen.. Musta tulee niin sadistinen ku ihminen vaan voi olla. Ku mulla on tää olo niin toisten ilo ja onni saa mut voimaan pahoin, epätoivo ja kipu taas saa mut tuntemaan jotain outoa.. Levollisuutta?
Tiedän, sairasta. But that's the old Ace.
Aamulla heräsin ku toi saatanan norsu tömisteli ympäri kämppää ja selitti jotain kovaan ääneen. Aggressiokohtaus. Huusin, heitin kännykän seinään, potkasin mun oven auki niin et saranankiinnikkeet irtos ovilistasta. Mutsi ärsytti mua viel tahallaan vaik pyysin sitä olemaan hiljaa sen verran että se olo menis ohi. "Sun täytyy oppii pärjäämään elämässä eikä olla tollanen hermoheikko jos vähänki siltä tuntuu. Noi sun kohtaukset ei tee susta yhtään sen erikoisempaa ku mitä me muut ollaan. Mee takas sänkyys tärisemää siitä!"
Vihaan sitä ämmää.
Mun kohtaukset tekee musta herkemmän ku muista, mä tunnen kaiken paljon voimakkaammin ku toiset.. Mä hermostun niin että en ymmärrä maailmasta mitään, panikoituessa mä en saa henkeä ja adrenaliini saa mun sydämen käymään ylikierroksilla.. Iloisena nauran ja hymyilen niin että saan poskeni kramppiin, suru saa mut haukkomaan henkeä.. Kun mä innostun niin en hallitse itteeni, sama juttu kun suutun ja raivostun, en pysty kontrolloimaan mun kehoa tai mieltä. Se tekee musta erilaisen, joskus huonolla ja joskus hyvällä tavalla, kuin muista "normaaleista" ihmisistä.
Joskus mullakin on hankalaa, mutsi ei vaan ymmärrä sitä. Vaikka moon jo pian laillisestikin aikuinen, se ei muuta sitä faktaa, että moon silti äitini lapsi. Lapsi jota se ei koskaan oo osannu ymmärtää. Lapsi jota se pelkää. Lapsi josta se halus jotain muuta ku mitä siitä tuli. Lapsi joka tuotti pettymyksen. Lapsi joka pelkäsi enemmän kuin toiset. Lapsi joka löysi onnen muualta kuin toiset. Lapsi joka vihasi maailmaa vääristä syistä. Lapsi joka itki sateella. Lapsi joka valvoi yöt ja nukkui päivät.. Lapsi joka olikin erilainen.
Mut mä tiedän. Mulla on huono tapa pitää itseäni erilaisena ja ainutlaatuisempana kuin muita, mun mielestähän se on totta ja moon ylpee itestäni sellaisena kuin olen, muita se vaan tuppaa ärsyttämään. I just love the girl in the mirror. Mut niin siis, tiedän, ollaan kaikki samaa harmaata massaa jonka yksilöt elävät ja kuolevat kaikki tavallaan, arvokkaasti.. Mutta jos jokainen meistä on arvokas se tekee yhtälön yhtälailla pessimistin silmissä arvottomaksi. Turha ketään on näytille nostaa, turha ketään on ylistää. Lihaa ja verta vaan, eksyneitä sieluja. Toisilla vain on kyky pysähtyä ja ymmärtää maailmaa, nähdä muiden läpi ja oppia oman itsensä arvo, tuntea älykkyys ja erilaisuus, koska osasi avata silmät. Kaikki ei siinä vaan onnistu, mikä tekee tästä mulle aika helvetin hauskaa.
Vihaan itselleen sokeita ihmisiä. Ace tykkää tänään vihata.


Love me, hate me, it's me, Ace.