♠ My mad mind. ♠

Pitkä paussi kirjoittamisen saralla loppuu tähän. Ehkä.
Mulla ei oo ollu aikaa olla koneen ääressä tän mun niin kutsutun uuden elämän myötä. Koulu menee kivasti ja vie aikaa, samoin parisuhde. Yhdessä pian kymmenen kuukautta.. Pitkä aika mulle.
Mä kärsin ehkä jonkin sortin ajoittaisesta masennuksesta. Ne on sellasia pari viikkoa kestäviä kausia, jolloin itken yöt ja oon helvetin väsyny kaiket päivät. Saan aggressiokohtauksia päivittäin ja turhaudun joka asiaan, tunnen itteni mitättömäks ja sekavaks, tuntuu että kaikki kaatuu niskaan ja ettei mua ymmärretä, ongelmia vähätellään vaan, vaikka mun sanoista paistaa läpi epätoivo ja avunhuudot. Kukaan ei kuuntele ku sanon, ettei kaikki oo hyvin, ei kukaan. Kaikki alkaa vaan selittämään omista ongelmistaan ja vähättelemään mun sanoja. Mut sivuutetaan armotta ku kerron mikä painaa. Ei mun päänsisäisiä ongelmia oo koskaan otettu kai vakavasti ennenku on ollu pakko ja jo liian myöhäistä. Tästä esimerkkinä mun sekoilut sillon aikoinaan.
Tuntuu että siitä olis jo ikuisuus. Mun elämässä ehkä, vasta nuori kun olen, se aika oli jo vuosia sitten, vaikka toisen silmissä siitä on vain hetki. Mä kamppailen edelleen niitten asioiden kanssa päivittäin, ne vainoo mua yöllä ja tulee mun uniin, ne saa mut kiinni joka käänteessä ja lyö taas takaisin niihin mustiin vesiin, joihin aikoinaan meinasin hukkua. Mä jaksan aina tulla takas pintaan parin metrin sukelluksen jälkeen, mut nyt musta tuntuu, että mun voimat ei ehkä riitä siihen joka toinen päivä.
Tarviin unta ja lepoa, kliseiseltä kuin se kuulostaakin, sisäistä rauhaa, jota moon oppinu omasta mielestäni saavuttamaan vain toisten kautta. Se on sääli. Mitä jos joku päivä oon taas yksin, enkä osaa löytää itestäni niitä asioita, joita tarvitsen? Kuinka mä sit pärjään? Jos tarve on pakottava, ehkä hengenvaarallinen, eikä resursseja ole tarjolla.. Kuinka sitten käy? Totaalinen pohjanoteeraus, all gone, kuolema, niinkö?
Kysymys vastaus kysymys vastaus kierre ei lopu. Acen koko pikkuinen ja terävä, hieman sekava ja itkuinen mieli menee sekaisin kerta toisensa jälkeen. Pian se pyörtyy ja herätessään toivoo, ettei olisi koskaan herännyt.
Niin.
Mä mietin nykyisin.. Entä jos asiat oliski jatkunu kuten ennen.. Ei oliskaan tullu sitä totaalista romahtamista, ei uuden aloittamista.. Olisinko onnellinen? Olisin. Pieni ääni, jossain syvällä sydämen nurkassa, savun häive mun muuten melko kirkkaassa sielussa.. Se pieni ääni, se. Se, mitä mä olin ennen, se syöttää edelleen ajatuksia mun päähän, miten pääsis helpommalla, miten sais taas palasen taivasta, miten se helvettikin tuntu hyvältä, miten se elämä, Ace ja se, miten ne yhdessä pystykään saavuttamaan kaiken, mikä ei ollut muille ehkä mitään, mutta niille, Ace ja se, niille se oli koko maailma, kaiken tarkoitus.


Love me, hate me, it's me, Ace.