♠ My mad mind. ♠

Tää vesisade auttaa mua ymmärtämään asioita. Jokainen pisara tuo mulle rauhallisemman olon. Peltikaton ropina tuudittaa mut rauhalliseen omaan maailmaani, jolloin voin ajatella asioita selkeämmin, rauhassa..
Mä tajusin et mulla ei oo mitään hätää koulun suhteen. Pärjään varmasti. Moon stressannu sen alkua, eli ensi maanantaita, jo viikon verran. Pelkään etten saa kavereita tai että jään taas ulkopuoliseks kaikessa. Mut nyt en murehdi sitä. Antaa ajan näyttää.
Toinen asia mikä mulle selkeyty on mun suhde. Mä rakastan sitä ja se rakastaa mua. Ei hätää.
Acen elämä on taas raiteillaan. Acen mieli on vaihtunut synkästä ja mustasta, painostavan syvistä vesistä joihin melkein hukkuu, kirkkaan selviin pintavesiin, joissa voi kellua huoletta, painottomana, auringon loistaessa pilvettömältä taivaalta. Ace ei enää pelkää, Ace ei enää murehdi.
Acen on hyvä olla.
This one goes to the one I love.




Love me, hate me, it's me, Ace.

Kun tää neiti turhautuu, ei kellään ole hyvä olla. Mun ahdistuneisuus kanavoituu mun sanoissa ja teoissa, murahtelen enkä katso silmiin muulloin kuin sillon ku haluun sen toisen häipyvän, jos puhun ni myrkytän sen toisen mielen mun sanoilla, piikitän sitä niillä sydämeen.. Musta tulee niin sadistinen ku ihminen vaan voi olla. Ku mulla on tää olo niin toisten ilo ja onni saa mut voimaan pahoin, epätoivo ja kipu taas saa mut tuntemaan jotain outoa.. Levollisuutta?
Tiedän, sairasta. But that's the old Ace.
Aamulla heräsin ku toi saatanan norsu tömisteli ympäri kämppää ja selitti jotain kovaan ääneen. Aggressiokohtaus. Huusin, heitin kännykän seinään, potkasin mun oven auki niin et saranankiinnikkeet irtos ovilistasta. Mutsi ärsytti mua viel tahallaan vaik pyysin sitä olemaan hiljaa sen verran että se olo menis ohi. "Sun täytyy oppii pärjäämään elämässä eikä olla tollanen hermoheikko jos vähänki siltä tuntuu. Noi sun kohtaukset ei tee susta yhtään sen erikoisempaa ku mitä me muut ollaan. Mee takas sänkyys tärisemää siitä!"
Vihaan sitä ämmää.
Mun kohtaukset tekee musta herkemmän ku muista, mä tunnen kaiken paljon voimakkaammin ku toiset.. Mä hermostun niin että en ymmärrä maailmasta mitään, panikoituessa mä en saa henkeä ja adrenaliini saa mun sydämen käymään ylikierroksilla.. Iloisena nauran ja hymyilen niin että saan poskeni kramppiin, suru saa mut haukkomaan henkeä.. Kun mä innostun niin en hallitse itteeni, sama juttu kun suutun ja raivostun, en pysty kontrolloimaan mun kehoa tai mieltä. Se tekee musta erilaisen, joskus huonolla ja joskus hyvällä tavalla, kuin muista "normaaleista" ihmisistä.
Joskus mullakin on hankalaa, mutsi ei vaan ymmärrä sitä. Vaikka moon jo pian laillisestikin aikuinen, se ei muuta sitä faktaa, että moon silti äitini lapsi. Lapsi jota se ei koskaan oo osannu ymmärtää. Lapsi jota se pelkää. Lapsi josta se halus jotain muuta ku mitä siitä tuli. Lapsi joka tuotti pettymyksen. Lapsi joka pelkäsi enemmän kuin toiset. Lapsi joka löysi onnen muualta kuin toiset. Lapsi joka vihasi maailmaa vääristä syistä. Lapsi joka itki sateella. Lapsi joka valvoi yöt ja nukkui päivät.. Lapsi joka olikin erilainen.
Mut mä tiedän. Mulla on huono tapa pitää itseäni erilaisena ja ainutlaatuisempana kuin muita, mun mielestähän se on totta ja moon ylpee itestäni sellaisena kuin olen, muita se vaan tuppaa ärsyttämään. I just love the girl in the mirror. Mut niin siis, tiedän, ollaan kaikki samaa harmaata massaa jonka yksilöt elävät ja kuolevat kaikki tavallaan, arvokkaasti.. Mutta jos jokainen meistä on arvokas se tekee yhtälön yhtälailla pessimistin silmissä arvottomaksi. Turha ketään on näytille nostaa, turha ketään on ylistää. Lihaa ja verta vaan, eksyneitä sieluja. Toisilla vain on kyky pysähtyä ja ymmärtää maailmaa, nähdä muiden läpi ja oppia oman itsensä arvo, tuntea älykkyys ja erilaisuus, koska osasi avata silmät. Kaikki ei siinä vaan onnistu, mikä tekee tästä mulle aika helvetin hauskaa.
Vihaan itselleen sokeita ihmisiä. Ace tykkää tänään vihata.


Love me, hate me, it's me, Ace.

Ace itkee.
Mä en voi ymmärtää tätä meijän tilannetta.. Vielä yks päivä kaikki oli hyvin mut sit sä muutuit.. En saa susta enää otetta.. Lipsut koko ajan kauemmas.. Et enää ota mua kädestä ku me kävellään kaupungilla, et enää pyydä mua syliis.. Ei enää iloisia yllätyksiä, ei helliä suudelmia, ei kauniita sanoja.. Tuntuu ettet haluis mua enää, etten innosta sua niinku ennen, etten riitä.. Vaikka kaikkeni yritän, en saa sua takas mun luo..
Sä sanot et kaikki on hyvin ja et rakastat mua, suutut kun epäilen sun sanojas.. Ne ei tuu enää sydämestä vaan sun päästä, tunteesta joka ei ole rakkaus vaan velvollisuus. Velvollisuus pitää mut illuusiossa, jossa sä rakastat mua ja kaikki on hyvin. Vaan kun.. Ei ole.
Mä en tiiä mitä tekisin. Toinen ei tunnu enää samalta ihmiseltä ku ennen.
Mä rakastan sitä tosissani, me ollaan oltu yhessä jo yli neljä kuukautta.. Pisin suhde sitten X:n ellei sitä Mister69:ä sitten lasketa, mut se nyt oli vaan fyysistä ja molin sekasin..
Nytkin mä olen sekasin. Ja epätoivoinen. Surullinen. Pettynyt itseeni. Kyselen koko ajan miksi, vaikka tiedän etten saa vastausta. Rasitan itteni tällä miettimisellä äärimmilleni ja saan päähäni taas ties mitä.. Eilen ku mä lähin niiltä, vaikka me siinä tätä asiaa selviteltiin, niin siitä näki taas et se ei ollu sama ihminen ku ennen. Mä lähin naamallani se saatanan tekovirne mut kun sain pyörän käyntiin ja suuntasin tielle en voinu enää pidättää kyyneliä. Mun oli pysähdyttävä soittamaan mun ainoalle tuelle ja turvalle, joka käy läpi tätä samaa.. Mä itkin, kiroilin, huusin ja kuiskasin, kuinka mua sattuu ja vituttaa, kuinka pettynyt oon itteeni ku jäin taas kiinni ihmiseen, joka ei ehkä olekaan se oikea. Matkalla mä ajattelin ajaa pikku kolarin, mut en uskalla enää ees satuttaa itteeni.
Ehkä se olen minä joka on kadottanut itsensä.. Mä en löydä enää takaisin.



Love me, hate me, it's me, Ace.

Unohdinki jo miltä tuntuu ku maailma on tylsä ja harmaa, masentavan pinnallinen paikka. Tätä kestää vain tän päivän, mä tiedän.
Mun tekis mieli olla niinku ennen. Mä tahon kokee taas sen kaiken paskan mun niskassa, haluun kaatuu niille kannoille ja kiville mun polulla.. Masokistisen mahtavaa.
Kummia vihantunteita tulee taas ties mistä. Äsken mun hermo meni velipoikaan ku se tuli vikisemään jotai pelin asentamisapua.. Vittu mä sanon. Ja koht pitäs lähtee auttamaan yksien juhlien valmisteluissa.. Ei helvetti. Mä haluisin mieluummin nauttia tästä harmaasta ja jumalattoman ahdistavasta päivästä mun omassa sängyssä, ajatellen vain omaa napaani ja kiroten tätä päivää.
Vittu mä vitutan jo itteeniki. Kaikki on hyvin mut silti pitää vikistä. Tai no.. Hyvin ja hyvin.
En oo nähny mun kultaa ko viimeks maanantaina. Siitä tää olo varmaa johtuuki. Huoh..
Eilen mietin mun entisiä.. Mä en myönnä sitä mut..
Mul on ikävä X:ää.
Vituttaa.
Tarvisin kunnon turpaanvedon ni alkas asiat sujumaan. Kukaa ei oo pitkää aikaa palauttanu mua maanpinnalle.
Saatana mä sanon.



Love me, hate me, it's me, Ace.

Mun elämä tällä hetkellä siis.
Kaikki menee niin leppoisasti ja pehmeästi eteenpäin. Sain koulupaikan, kyllä, Ace, tämä elämänkoulussa kantapäätaktiikalla opiskellut neitonen, aloittaa syksyllä sosiaali- ja terveysalalla. Lähihoitajan perustutkinnolla aion suuntautua auttamaan nuoria päihde- ja mielenterveysongelmissa. Miksipä ei, kokemusta ja näkemystä kun aiheesta on enemmän kuin tarpeeksi. Ymmärrystä, empatiaa ja vinkkejä riittää, auttamisessa olen hyvä ja musta on jo nyt ollut apua joillekki entisten aikojen frendeille. Kuivilla mun avulla on jo kaks nuorta miestä, joilla elämä alkaa maistumaan ja sujumaan ihan niinku mulla nyt. Kui hienoo.
Mut se siitä koulujutusta. Mulla on nyt elämässäni melkeinpä kaikki mitä mä tarvitsen. Mulla on upee poikaystävä, da Sk8derboy, joka pitää mut tyytyväisenä, joka rakastaa, palvoo, hoivaa ja tukee mua just niin paljon ku mä itse vain tarvitsen ja haluan. Se on just niin lapselline ku mäki, se tekee kaikkee yhtä hullua ja tyhmää ku mä.. Silläkin on ongelmia keskittyä joskus, sekin osaa olla villi.. Silti se osaa rauhoittaa mua illan tullen, se saa mun oloni levolliseks.. Se pyyhkii öisin mun kyyneleet ku nään taas niitä unia ja jos herään, se osaa taas tuudittaa mut uuteen, kauniinpaan uneen. Se on kuin luotu mulle. Mä voin puhua sen kanssa kaikesta, se ymmärtää mua ilman sanoja.. Se hellii mua ja piilottaa mut maailmalta ku se saa mun mieleni mustaksi, se suojelee mua mun menneisyyden haamuilta.. Se rakastaa mua ja mä rakastan sitä. Meil on tulevaisuus.
Mun ADHD on melkeinpä poissa enkä oo syöny lääkkeitä pariin kuukauteen. Aggressiokohtauksia on sinä aikana ollu kaks, neki lieviä ja täysin ymmärrettäviä. Lekuri sano et jos tätä rataa jatkuu ni se voidaa diagnosoida uudelleen, poistaa siis tän hullun ja aggressiivisen sekopään leima mun otsasta pelkäksi vähän ylivilkkaaksi ja iloiseksi neitoseksi, joka vaan kokee elämän hieman voimakkaammin kuin jotkut toiset.
Nyt.. Mä.. Mä vaan nautin. Ja jammaan! Tää biisi, ja on muute hyvä leffaki iha vaa tällee btw, on soinu mun kajareissa koko päivän ku moon siivonnu ja kokannu ja tiskannu ja pyykänny..
Ihan ku mulle tehty.

Mietin äsken miks vihaan, kyllä, suorastaan vihaan ja inhoan naisia. Ennen luulin et se johtuu siitä ku mul ei tyttöjä pahemmin kavereina ole, pidän useimpia ikäsiäni neitejä tietämättöminä ja pinnallisina, mitä ne ehkä onki, ja sit se, että jokainen mun kokemus samasta sukupuolesta on ollu negatiivinen. On puukotettu selkään, puhuttu paskaa, juoruiltu, kieroiltu.. Vihaan sellasta. Mut osaa miehetkin olla sellasia, jotkut harvat.. Useimmiten ne, joita nykykielessä fruittareiksi nimitetään.
Tää mun viha naisia kohtaan saattaa äskeisen älynväläyksen siivittämänä johtua siitä, että molen niin.. itsekäs. En kestä toisia tyttöjä lähellä jos paikalla on esim. kaveripoikiani, koska ne tytöt vie sitä huomiota pois musta. Mä haluan olla ainut ja paras, missä ja milloin olenkin.
Sekavaa.
Mutta oikeesti mä pidän kyllä naisista, rakastan niitä. Ainakin vanhempia kuin mä. Ku ne osaa auttaa ja on kypsempiä.. En kai sit oo samalla tasolla ku muut ikäseni neidit. Niin se on. Kai. Mä sentään oon käyny vähä enemmän tätä elämän koulua ku mitä kukaan mun tuntema ikäseni neiti.
Mut ei se tee musta parempaa. Kypsemmän vain.



Love me, hate me, it's me, Ace.