torstai 24. heinäkuuta 2008
Kuinka paljon voikaan tuoda iloa yksi manipuloiva nappisilmäinen sisälle tarpeensa tekevä pureva ja uliseva karvaturri? Vastaus on: PALJON.
Look into my eyes.. Look deep into my eyes..
You can't resist me..
You can't resist me..
Oonko vähän hölmön näkönen hä?
Ton yllä olevan kuvan ottamisen jälkeen poika hyppäs kohti ja puri kameraa. Nice.
Poika vie kivasti energiaa. Mutta antaa se takaisinkin. Jokaisessa katseessa, jokaisessa hännänheilautuksessa, jokaisessa haukahduksessa ja jokaisessa leikkimielisessä näykkäisyssä se osoittaa, kuinka se on kiitollinen ja kuinka se rakastaa.
Sen kasvot on ilmeikkäät. Se juttelee jo vähän, osoittaa mieltään ja näyttää tunteitaan. Koira on aina hyvä, kun se osaa kommunikoida pienillä eleillään ja ilmeillään. Vihaan koiria, joihin ei saa kontaktia ja jotka ovat kuin koneita.. Taas sana "vihaan".
Mua väsyttää. Väsyttää tää ravaaminen paikasta toiseen, päivästä toiseen. Joka päivä sama rundi himaan ja takasin, stadiin ja maalle. Missä vaiheessa mä saan aikaa itelleni ja ajatuksilleni? Sillon ku pitäs nukkua. Saatana sentää.
Mun pitäs nyt keskittyä koirankouluttamiseen. Mun pitäs myös keskittyä X:n kanssa olemiseen ja meihin. Itsekkäänä paskiaisena mä haluaisin myös keskittyä itteeni. Yhtälöstä tekee mahdottoman ensinnäkin ajan puute, toiseksi välimatkat. Ajan päivässä about 70km (70km x 7pvä = a. kulutus: vitusti liikaa/100km x 1,6€ x a = hyvästi rahat), ja nekin kilometrit pyörällä, johon mun ikä riittäs vasta parin vuoden päästä. Ja itse pyöräkin on täysin papereidensa vastainen. Niin että sitä poliisia odotellessa.. Vittu jos multa vielä korttikin vietäs, sithän tää homma olis kruunattu! Ei helv..
Niin ja on mulla yks toinenkin murhe. Menkat melkein viikon myöhässä. Heh.. Mites tässä nyt näin kävi ja mitä seuraavaks? Odotan vielä huomiseen.. Ja pitäs varmaan puhuu X:lle. Pelottavaa. Ja mitä käy kun Ace pelkää liikaa? Aivan.
Huoh. Saisinpa mä kiinni tästä hetkestä. Löytäisinpä mä jonkun jolle purkaa nää kaikki ja joka kertois mulle vastaukset mun ongelmiin. Jay. En mä sille voi soittaa.. Vai voisinko..? En, mutta mun on pakko ennenko teen jotain tyhmää tai vedän itteni ihan loppuun.
Me ei olla Jayn kanssa nähtykään melkein viikkoon. Tai en tiä, oon ollu niin pihalla viimiset pari viikkoa.
K.O on jossain maailmalla ja kiskoo suoniinsa ties mitä. Mietin että tuleekohan se enää koskaan (elävänä) takas? Hopefully yes, koska mun on ikävä sitä fuckin' narkkaria ja mun rahoja. Se tekee nyt samaa mitä me tehtiin yhessä vuosi sitten. Mentiin ja ryypättiin ympäri maailmaa, elettiin vaarallisesti ja hetkittäin jopa lain väärällä puolella. Se oli kivaa, mutten uskaltais tehä sitä uudelleen. Ei enää sitä. Ei enää..
Ei enää valheita, ei enää pettämistä, ei enää varastelua, ei enää tappeluita, ei enää pakoreissuja, ei enää vierotusoireita, ei enää hallusinaatioita, ei enää kuolemanpelkoa, ei enää pelkotiloja, ei enää ulosheittoja, ei enää porttikieltoja, ei enää soittoja poliisille, ei enää rikottuja ikkunoita, ei enää fyysisiä eikä henkisiä turpaanvetoja, ei enää pettyneitä tai vihaisia katseita, ei enää sääliä, ei enää toivottomia avunantoja.. Ei enää sitä loistokkaan paskaa elämää, ei.
Silti se polttaa. Mun ajatuksissa, mun unissa, mun muistoissa. Ihmisissä mun ympärillä. Näissä seinissä ja lattioissa, jokaisessa mutkassa ja risteyksessä. Musiikissa ja telkkarissa, teksteissä ja rivien väleissä. Aina mielessä. Se hävii aina hetkittäin, mutta kun oon yksin niin ne muistot palaa. Joskus mä itken, joskus en saa henkeä. Joskus vaan suutun, joskus luhistun täysin. Muille en sitä näytä, vaan leikin marttyyria ja uin omissa mustissa ajatuksissani.
Well, it's MY mad mind.
Mut on hyvä huomata, että ihmiset uskoo muhun. Ne uskoo mun pääsevän yli, ne uskoo mun toipuvan. Ne kannustaa ja kyselee vointia, tukee mua kun meinaan kaatua. Auttaa yli mustien ojien, joihin tippuessani muuten hukkuisin. Mä oon onnellinen siitä, kuinka osaan kanavoida näitä tunteita sanoiksi ja musiikiksi. Sormet koskettimille ja alan soittaa. Soitan sävelmää, joka tulee sielusta, syvältä sieltä. Sävelmää, jota en enää jälkeenpäin muista ja jonka kuulen vain kerran. Se muuttuu aina.
Siinä sävelmässä on mun tunteet ja ajatukset. Siinä on maailman valo ja varjot. Se kertoo auringosta ja vesisateesta, vihasta ja rakkaudesta, vahvuuksista ja sankareista, heikkouksista ja luusereista. Se kertoo kukista ja mehiläisistä, muistoista ja tästä hetkestä. Siihen on sisällytetty niin monta tarinaa, roolia ja kohtaloa. Se kertoo elämästä ja kuolemasta, enimmäkseen elämästä ja sen vaikeuksista, huolista ja murheista, iloista ja onnenhetkistä, rakkaudesta ja ystävyydestä.
Siihen saa nopeutta alkoholilla, nikotiinilla pehmeitä säveliä. Rakkaudentunnustuksilla iloisia nuotteja, niin korkeita ja kirkkaita. Sadepäivinä sävelmä kertoo enkelten kyynelistä, uusista elämistä. Ukkonen tuo siihen pelonväreitä ja myrskyn jälkeen se loistaa mukana valosäteiden. Valossa se on niin puhdasta ja kirkasta, niin elinvoimaa täynnä. Se auttaa jaksamaan. Pimeydessä se on täynnä utuisia säveliä, se kertoo surullista tarinaa täynnä tyhjiä lupauksia. Pimeydessä se auttaa rauhoittumaan, pyyhkii pois demonit ja tuudittaa uneen. Unesta se herättää aamulla uuteen päivään, uuteen sävelmään.
Mun elämä on musiikkia, yksi sävelmä miljoonien joukossa. Silti niin omaperäinen ja aito, mun oma tarina, jollaista ei ole toista. Mun sävelmä, mun elämä.
Love me, hate me, it's me, Ace.
0 Comments:
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
