♠ My mad mind. ♠

.. se leikin kestäköön. Mua vituttaa ihmiset, jotka esittävät olevansa innolla mukana jossain asiassa ja kun tulee heidän vuoronsa näyttää, he joko katoavat paikalta tai selittelevät jotain täysin perätöntä. Saatana. Pitääkö esittää jotain mitä ei ole? Pitääkö yrittää aina niin kovasti? Miksi? Haetaan toisten hyväksyntää, mainetta ja kunniaa. Ryhmäpaine. Mutta miksi? Miksemme vaan voisi olla mitä olemme? Pelätään syrjintää, puheita selän takana, leimaamista ja.. Yksinäisyyttä. Yksinäisyyttä pelkäämme jokainen, hylätyksi tulemista. Miksi pelkäämme sitä, se on luku erikseen.
Yksinäisyys. Ihminen pelkää olla yksin, luonnollinen selitys tälle löytynee jo kivikaudelta. Selviytyminen ryhmässä oli todennäköisempää kuin yksin. Nykyisin ihmisillä ei ole vaaraa villipedoista, vaan omista pään sisäisistä piruistaan. "Nyky-yhteiskunta luo ihmisille suuria paineita menestymisestä niin työelämässä kuin sosiaalisissa suhteissakin." Totta. Aina pitää olla viimesenpäälle laitettu, aina pitää antaa itsestään 101%, aina pitää olla mukava ja hyvätapainen, aina pitää olla niinkuin muut. Minä en ole. Se on asia, josta olen erittäin ylpeä. Mutta miten tähän tilanteeseen pääsee?
Minä uskallan olla mitä olen, mun elämähän on ulkopuolisen silmin katsottuna täydellistä. On täydellinen poikaystävä, koulu menee hyvin, alkoholi ja tupakka maistuu, oon aina ilonen ja mun on helppo tulla toimeen vähän kaikkien kanssa. Paskat. Tää kaikki on vaan kulissia jota mun on helppo pitää yllä. Oikeestaan mun ei edes tarvii pitää tätä yllä, kaikkihan sujuu ihan itsestään. Helppoa, ei toki. Kun ihmiset luulee jotain toista musta, mun on vaikee olla oma itteni. Kukaan ei nää pinnan alle, sinne missä mä olen enemmän kuin se aina iloinen, sopivasti sekoileva kaikkien kaveri. Jotkut näistä mun asioista tietää, muttei ymmärrä. En mä kyllä annakaan niiden ymmärtää. Helpompaa on olla sellainen, millaisena ihmiset mut haluavat nähdä.
Mullakin on ongelmia, pahojakin. Myönnän ne mikä on askel parempaan päin, mutta siihen se sitten jääkin. Tai noh, tämä kirjoittaminenhan auttaa. Auttaa ja auttaa, kaikki on niin suhteellista. Kirjoittaminen suhteessa ammattiapuun on pelkkä nolla, mutta kenen silmissä? Terapeutin kannalta palkkapäivänä katsottuna vai minun, joka olen oikeasti ujompi kuin kuvitellaan ja tuon ajatukseni anonyyminä esille jossain helvetin blogissa? Suhteellista, niin suhteellista on elämä.
Mistähän tämäkin juttu sai alkunsa, sitä en enää tiedä. Jos teksti on tällaista niin en enää haluakkaan tietää. Unohtamisen lahja on korvaamaton, joskus kuollettava.
Stare into my eyes believe me, I'm the one to forget what's right. Soilwork on kova bändi, puhuu mun suullani. Ruotsista on sittenkin jotain iloa maailmalle. Jep, olen rasisti.


Love me, hate me, it's me, Ace.