♠ My mad mind. ♠

Tylsyys. Miten määritellä tylsyys? Herään aamupäivällä klo. 11. Nousen sängystä, naksauttelen nivelet vetreiksi ja kävelen pari askelta ikkunan luo. Avaan rullaverhon nähdäkseni kuinka aurinko paistaa ja kevät on saapunut. Mutta mitä se minuun vaikuttaa? Ei mitään. Ei tunteita. Tylsyys, tyhjyys. Aivot alkavat heräilemään. Napsautan koneen päälle. Keittiö, jääkaappi. Ei mitään uutta. Nappaan appelsiinimehutölkin. Se on tyhjä. Vitutus. Takaisin huoneeseen koneen äärelle. "Virustunnisteesi ovat 13 päivää vanhoja." -kupla pomppaa tehtäväpalkista. "Älä ny jaksa", sanon klikatessani rastia. Kolmetoista päivää sama kaava. Tylsyys, kaavat. Netti auki ja mailit. Ei uusia. Parit foorumit läpi. Ei mitään, ulos vaihto sisään, ei mitään, ulos vaihto sisään.. Ei mitään. Tylsyys, ei mitään. Ulos vaihto sisään.. Ohoh, päivän ensimmäinen piriste "Sinulle on uusi yksityisviesti". Lukiessani sitä hymyilin ensimmäistä kertaa tänään. Vastaukseni oli lyhyen arvoituksellinen kuten aina. Ihmiset tulee koukuttaa arvoituksilla, tyhjillä lupauksilla siitä, että luvassa olisi enemmän. Antaa heidän kuvitella, minä tiedän totuuden. En haluaisi.
Puhelin soi, Mutsi soittaa.
- Noh, vastaan tutun tympeästi.
- No oleksä jo heränny?, äiti kysyy.
- Luultavasti kun mä kerran vastaan.
- No niin.. Onks sul vielä kuumetta paljonki?
- Ei. Ehkä vähän.
- Ota lääkettä ihan vaikka vaan varmuudeks.
- Ei mun tartte.
- Otat ni paranet. Onks koira ulkona?
- Laitoin just.
- No hyvä. Se sen ruoka on siellä jääkaapin alaosassa, anna se sille.. Tai oikeestaa hei, Ace, vie se koira aitauksee ja se sen ruoka sinne kans jooko? Sit se saa olla ja mennä miten haluaa, on niin lämminki.
- Okei.
- Nonii mä jatkan töitä. Mä tuun kotiin joskus puol viis kun mä käyn kato kaupassa. Haluuksä sitä dewiä?
- Joo tuo vaa.
- Okei. Noni mä jatkan töitä. Moikka!
- Joo mo. piip-piip-piip.
Taas valehtelin, koira istuu tossa vieressä. En jaksa vielä nousta.
Mitähän sitä tekis. Kattelen kännykän viestit läpi ja huomaan kellon lähenevän puoli kahta. Kaverithan pääsee siis just koulusta. Soitan yhelle. Juttelemme päivän tapahtumista, äikän tutkielmasta, juoruista. Tyhjänpäiväistä keskuskelua, jota kumpikaan ei varsinaisesti arvosta. Se vaan tuntuu hyvältä. Sanoja toisten perään eri äänenpainoilla, naurua. Minä en nauranut, hymyilin vain. Viimeksi nauroin toissa päivänä, silloinkin kello läheni puolta kolmea yöllä ja kuumemittari näytti 37,8. Ja nauroin itselleni. Melko yksinäistä. Tylsyys, yksinäisyys.
Päiväunille. Herään. Kello on puoli viisi ja mutsi on himassa. Syödään kalaa ja uusia perunoita, jonka jälkeen lukittaudun takaisin huoneeseeni. Takaisin koneelle. Sama toistuu taas. Tylsyys, toistuminen.
"A ja I tulee muuten kohta, lupasin M:lle että sä kattoisit niitten perään sillä välin kun se laittaa autoo kuntoon! Nii että pue päälles, ne tulee kohta!", mutsi huutaa eteisestä. "Jaa kiva. Kipeenä joutuu lastenvahdiks niinkö? Vittu pitääks aina men..". Ovi käy. Mutsi lähtee. Minä en pääse lauseeni loppuun asti. Vitutus iskee taas. Pirpanat kolkuttavat ovelle noin viiden minuutin päästä tästä hetkestä. Viisi minuuttia aikaa minulle itselleni. Viisi minuuttia on liian vähän sanovat aivot. Sydän kumminkin hiljentää ne muistuttamalla aikaa tänään kello yhdestätoista eteenpäin.
Tylsyys on tyhjyyttä, kaavoja, ei mitään, yksinäisyyttä ja tämän kaiken toistumista. Tähän asti tämä päivä on ollut tylsä.


Love me, hate me, it's me, Ace.