♠ My mad mind. ♠

Mä katselen ulos. Aurinko paistaa ja kaikki on valkoista. Koko mun pieni maailma esittää nukkuvaa, mutta sisälläni tiedän sen valvovan pienissä sekavissa mietteissään.
Mä en tiiä taas..
Eilen taas yli tunnin puhelun jälkeen lähetin sille viestin. "Mä haluun vaa sanoo et se mun ääretön mustasukkasuus ei johdu siitä ettenkö mä luottais suhun vaan siitä, että mä en luota itteeni yhtään. Mä en usko itteeni, mul ei oo mitään minäkuvaa, mun omatunto on sekasin ja tunteet vie järjen mennessään jos kyseessä oot sinä. Kaikki toi vaan sen takia, että kulta, mulle täällä merkkaat eniten sinä, mä haluun elää elämää eteenpäin vain sun kanssas. Toivottavasti tää helpotti vähän ettei toi painais sun mieltäs enää niin paljoo. Ja toivon et voit ymmärtää mua jotenkin, koska en välillä siihen ite pysty. Rakastan sua."
En tiiä kertooko toi mitään. En tiiä miten osaisin itteeni ilmasta.
Se puhu eilen siitä, että sen jälkeen, lauantaina yksitoista kuukautta sitten, kun alettiin seurustelemaan, sen kaikki ystävät on hävinny sen takia, et se on ollu niin paljon mun kans. Sitä ahistaa mun mustasukkasuus, mun tiedonhalu, kysymykset, päätelmät, ajatukset ja tunteet. Suomeksi sitä siis ahistaa mun epävarmuus.
Mä kysyin miks se sit haluaa olla mun kanssa jos oon pilannu sen elämän, koska siltä toi mun korvaani kuulostaa. Kuulemma kuvittelen taas vaan. Uudelleen kysyttyäni vastaus oli se, että se rakastaa mua.
Mutta miksi?
Jos mussa on enemmän vikaa kuin hyviä puolia, jos mun kanssa ei voi puhua koska pelkää miten reagoin tai mitä sanon, jos mua ei osaa tulkita, jos se ei tunne itteensä hyväksytyks..
Mä en olis tällanen ellen välittäis.. Mä en olis tällanen ellei mua kiinnostais.. Mä en olis tällanen ellen olis laskenu kaikkia muurejani.. Mä en olis tällanen ellen olis kiintyny.. Mä en olis tällanen ellen haluais yhteistä tulevaisuutta.. Mä en olis tällanen ellen olis suunnitellu sitä.. Mä en olis tällanen ellen pelkäis sen kaiken, mitä me ollaan ja mitä me voidaan vielä olla, menetystä..
Mä en olis tällanen ellen rakastais.
Musta tuntuu, että jos tää juttu joskus loppuu, niin en osaa enää päästää ketään lähelle. Siks mä pelkään.
Mut ite mä tän mokasin. Koskaan ei sais pelata yhen kortin varaan kaikkea, ei varsinkaan jos ei ole enää paluuta takaisin..
Mut mä en koskaan lopeta peliä kesken.


Love me, hate me, it's me, Ace.

Pitkä paussi kirjoittamisen saralla loppuu tähän. Ehkä.
Mulla ei oo ollu aikaa olla koneen ääressä tän mun niin kutsutun uuden elämän myötä. Koulu menee kivasti ja vie aikaa, samoin parisuhde. Yhdessä pian kymmenen kuukautta.. Pitkä aika mulle.
Mä kärsin ehkä jonkin sortin ajoittaisesta masennuksesta. Ne on sellasia pari viikkoa kestäviä kausia, jolloin itken yöt ja oon helvetin väsyny kaiket päivät. Saan aggressiokohtauksia päivittäin ja turhaudun joka asiaan, tunnen itteni mitättömäks ja sekavaks, tuntuu että kaikki kaatuu niskaan ja ettei mua ymmärretä, ongelmia vähätellään vaan, vaikka mun sanoista paistaa läpi epätoivo ja avunhuudot. Kukaan ei kuuntele ku sanon, ettei kaikki oo hyvin, ei kukaan. Kaikki alkaa vaan selittämään omista ongelmistaan ja vähättelemään mun sanoja. Mut sivuutetaan armotta ku kerron mikä painaa. Ei mun päänsisäisiä ongelmia oo koskaan otettu kai vakavasti ennenku on ollu pakko ja jo liian myöhäistä. Tästä esimerkkinä mun sekoilut sillon aikoinaan.
Tuntuu että siitä olis jo ikuisuus. Mun elämässä ehkä, vasta nuori kun olen, se aika oli jo vuosia sitten, vaikka toisen silmissä siitä on vain hetki. Mä kamppailen edelleen niitten asioiden kanssa päivittäin, ne vainoo mua yöllä ja tulee mun uniin, ne saa mut kiinni joka käänteessä ja lyö taas takaisin niihin mustiin vesiin, joihin aikoinaan meinasin hukkua. Mä jaksan aina tulla takas pintaan parin metrin sukelluksen jälkeen, mut nyt musta tuntuu, että mun voimat ei ehkä riitä siihen joka toinen päivä.
Tarviin unta ja lepoa, kliseiseltä kuin se kuulostaakin, sisäistä rauhaa, jota moon oppinu omasta mielestäni saavuttamaan vain toisten kautta. Se on sääli. Mitä jos joku päivä oon taas yksin, enkä osaa löytää itestäni niitä asioita, joita tarvitsen? Kuinka mä sit pärjään? Jos tarve on pakottava, ehkä hengenvaarallinen, eikä resursseja ole tarjolla.. Kuinka sitten käy? Totaalinen pohjanoteeraus, all gone, kuolema, niinkö?
Kysymys vastaus kysymys vastaus kierre ei lopu. Acen koko pikkuinen ja terävä, hieman sekava ja itkuinen mieli menee sekaisin kerta toisensa jälkeen. Pian se pyörtyy ja herätessään toivoo, ettei olisi koskaan herännyt.
Niin.
Mä mietin nykyisin.. Entä jos asiat oliski jatkunu kuten ennen.. Ei oliskaan tullu sitä totaalista romahtamista, ei uuden aloittamista.. Olisinko onnellinen? Olisin. Pieni ääni, jossain syvällä sydämen nurkassa, savun häive mun muuten melko kirkkaassa sielussa.. Se pieni ääni, se. Se, mitä mä olin ennen, se syöttää edelleen ajatuksia mun päähän, miten pääsis helpommalla, miten sais taas palasen taivasta, miten se helvettikin tuntu hyvältä, miten se elämä, Ace ja se, miten ne yhdessä pystykään saavuttamaan kaiken, mikä ei ollut muille ehkä mitään, mutta niille, Ace ja se, niille se oli koko maailma, kaiken tarkoitus.


Love me, hate me, it's me, Ace.

Mä joskus puhuin niistä mustista vesistä joihin hukkuu.. Tänään, nyt, kun ulkona on jo pimeetä ja mä oon yksin, ajattelin kiusata itteeni ja sukeltaa niihin taas kerran, ihan hetkeksi vain.
Mä mietin mikä mua taas vaivaa. Masentaa. Nään taas pelottavia unia, ikävöin ihmisiä, jotka ei tuu enää takas.. Jay.
Yks päivä mä murruin ku mietin sitä. Mun mielessä kävi taas, että se palaa joku päivä, ihan yks kaks vaan, keskeltä väkijoukkoa.. Se on mun unelma. Jay. Ikävä. Mä tiedän ettei se tuu enää takas koska.. Niin. Sinä päivänä mä halusin sen luo.
Mua väsyttää taas koko ajan. En jaksais tehdä mitään.. Mun tekee mieli viinaa, aamulla ku herään, illalla ku meen nukkumaan.. En tiedä mist tää tuli, mut toivon, että menee yhtä salaperäsen nopeesti pois mitä tuliki.
Tekee taas pahaa. Vaikka ei sais. Ei. Mullahan on kaikki hyvin.
Perjantaina tuli seurustelua täyteen 8 kuukautta. Se on ihan hyvin mun mielestä. Me käytiin eilen leffassa, me ollaan niin rakastuneita ja läheisiä, kaikki on hyvin. Muuta hyvää mä en mun tän hetkisestä tilanteesta löydä, mut toi mulle riittääki. Paras syy jatkaa huomiseen.
Päämäärät ja motiivit. Niitä ihminen tarvitsee. Ja perseellepotkijan.
Ei vittu täst kirjottamisest tuu enää mitää. Mikään ei oo niinku ennen. Ei mikään.


Love me, hate me, it's me, Ace.

Mulla menee hyvin. Mulla menee kertakaikkiaan hyvin. Mun elämä on rauhottunu. Mä ja se yks ollaan seurusteltu päälle viikon päästä seitsemän kuukautta, mikä on mulle jo paljon. Koulu menee hyvin, pärjään siellä, oon saanu ystäviä, en kavereita vaan Ystäviä.
Mä en enää ees juo, ei oo tarvetta. Viimeks kesäloman lopussa.. Ja nyt teen esitelmää. Huumeista.
Mitä kaikkee mun mieles pyöriikää. LSD, heroiini, kokaiini.. Piikkiä ja pölyä, nappeja ja sätkiä.. Se oli ennen vaan ei enää.
Tulee jotenki haikee olo ku lukee näit juttuja.. Vierotusoireet, hallut, riskit ja rikokset.. Ku kirjottais omaa tarinaansa. Tarinaa, jolla on sittenki onnellinen loppu. Ehkä.
Sen tiedän, että tästä esitelmästä ei tuu saarnaava. Tästä tulee realistinen. Vähän niinku mä ennen päivää, jota nyt elän, sinä synkkänä yönä ku kaikki toi tapahtu. Se tuntuu nii lyhyeltä ajalta jälkeenpäin. Se on.. Mä en muista.. Mut kaipaan silti.. Paljon..

Tää vesisade auttaa mua ymmärtämään asioita. Jokainen pisara tuo mulle rauhallisemman olon. Peltikaton ropina tuudittaa mut rauhalliseen omaan maailmaani, jolloin voin ajatella asioita selkeämmin, rauhassa..
Mä tajusin et mulla ei oo mitään hätää koulun suhteen. Pärjään varmasti. Moon stressannu sen alkua, eli ensi maanantaita, jo viikon verran. Pelkään etten saa kavereita tai että jään taas ulkopuoliseks kaikessa. Mut nyt en murehdi sitä. Antaa ajan näyttää.
Toinen asia mikä mulle selkeyty on mun suhde. Mä rakastan sitä ja se rakastaa mua. Ei hätää.
Acen elämä on taas raiteillaan. Acen mieli on vaihtunut synkästä ja mustasta, painostavan syvistä vesistä joihin melkein hukkuu, kirkkaan selviin pintavesiin, joissa voi kellua huoletta, painottomana, auringon loistaessa pilvettömältä taivaalta. Ace ei enää pelkää, Ace ei enää murehdi.
Acen on hyvä olla.
This one goes to the one I love.




Love me, hate me, it's me, Ace.

Kun tää neiti turhautuu, ei kellään ole hyvä olla. Mun ahdistuneisuus kanavoituu mun sanoissa ja teoissa, murahtelen enkä katso silmiin muulloin kuin sillon ku haluun sen toisen häipyvän, jos puhun ni myrkytän sen toisen mielen mun sanoilla, piikitän sitä niillä sydämeen.. Musta tulee niin sadistinen ku ihminen vaan voi olla. Ku mulla on tää olo niin toisten ilo ja onni saa mut voimaan pahoin, epätoivo ja kipu taas saa mut tuntemaan jotain outoa.. Levollisuutta?
Tiedän, sairasta. But that's the old Ace.
Aamulla heräsin ku toi saatanan norsu tömisteli ympäri kämppää ja selitti jotain kovaan ääneen. Aggressiokohtaus. Huusin, heitin kännykän seinään, potkasin mun oven auki niin et saranankiinnikkeet irtos ovilistasta. Mutsi ärsytti mua viel tahallaan vaik pyysin sitä olemaan hiljaa sen verran että se olo menis ohi. "Sun täytyy oppii pärjäämään elämässä eikä olla tollanen hermoheikko jos vähänki siltä tuntuu. Noi sun kohtaukset ei tee susta yhtään sen erikoisempaa ku mitä me muut ollaan. Mee takas sänkyys tärisemää siitä!"
Vihaan sitä ämmää.
Mun kohtaukset tekee musta herkemmän ku muista, mä tunnen kaiken paljon voimakkaammin ku toiset.. Mä hermostun niin että en ymmärrä maailmasta mitään, panikoituessa mä en saa henkeä ja adrenaliini saa mun sydämen käymään ylikierroksilla.. Iloisena nauran ja hymyilen niin että saan poskeni kramppiin, suru saa mut haukkomaan henkeä.. Kun mä innostun niin en hallitse itteeni, sama juttu kun suutun ja raivostun, en pysty kontrolloimaan mun kehoa tai mieltä. Se tekee musta erilaisen, joskus huonolla ja joskus hyvällä tavalla, kuin muista "normaaleista" ihmisistä.
Joskus mullakin on hankalaa, mutsi ei vaan ymmärrä sitä. Vaikka moon jo pian laillisestikin aikuinen, se ei muuta sitä faktaa, että moon silti äitini lapsi. Lapsi jota se ei koskaan oo osannu ymmärtää. Lapsi jota se pelkää. Lapsi josta se halus jotain muuta ku mitä siitä tuli. Lapsi joka tuotti pettymyksen. Lapsi joka pelkäsi enemmän kuin toiset. Lapsi joka löysi onnen muualta kuin toiset. Lapsi joka vihasi maailmaa vääristä syistä. Lapsi joka itki sateella. Lapsi joka valvoi yöt ja nukkui päivät.. Lapsi joka olikin erilainen.
Mut mä tiedän. Mulla on huono tapa pitää itseäni erilaisena ja ainutlaatuisempana kuin muita, mun mielestähän se on totta ja moon ylpee itestäni sellaisena kuin olen, muita se vaan tuppaa ärsyttämään. I just love the girl in the mirror. Mut niin siis, tiedän, ollaan kaikki samaa harmaata massaa jonka yksilöt elävät ja kuolevat kaikki tavallaan, arvokkaasti.. Mutta jos jokainen meistä on arvokas se tekee yhtälön yhtälailla pessimistin silmissä arvottomaksi. Turha ketään on näytille nostaa, turha ketään on ylistää. Lihaa ja verta vaan, eksyneitä sieluja. Toisilla vain on kyky pysähtyä ja ymmärtää maailmaa, nähdä muiden läpi ja oppia oman itsensä arvo, tuntea älykkyys ja erilaisuus, koska osasi avata silmät. Kaikki ei siinä vaan onnistu, mikä tekee tästä mulle aika helvetin hauskaa.
Vihaan itselleen sokeita ihmisiä. Ace tykkää tänään vihata.


Love me, hate me, it's me, Ace.

Ace itkee.
Mä en voi ymmärtää tätä meijän tilannetta.. Vielä yks päivä kaikki oli hyvin mut sit sä muutuit.. En saa susta enää otetta.. Lipsut koko ajan kauemmas.. Et enää ota mua kädestä ku me kävellään kaupungilla, et enää pyydä mua syliis.. Ei enää iloisia yllätyksiä, ei helliä suudelmia, ei kauniita sanoja.. Tuntuu ettet haluis mua enää, etten innosta sua niinku ennen, etten riitä.. Vaikka kaikkeni yritän, en saa sua takas mun luo..
Sä sanot et kaikki on hyvin ja et rakastat mua, suutut kun epäilen sun sanojas.. Ne ei tuu enää sydämestä vaan sun päästä, tunteesta joka ei ole rakkaus vaan velvollisuus. Velvollisuus pitää mut illuusiossa, jossa sä rakastat mua ja kaikki on hyvin. Vaan kun.. Ei ole.
Mä en tiiä mitä tekisin. Toinen ei tunnu enää samalta ihmiseltä ku ennen.
Mä rakastan sitä tosissani, me ollaan oltu yhessä jo yli neljä kuukautta.. Pisin suhde sitten X:n ellei sitä Mister69:ä sitten lasketa, mut se nyt oli vaan fyysistä ja molin sekasin..
Nytkin mä olen sekasin. Ja epätoivoinen. Surullinen. Pettynyt itseeni. Kyselen koko ajan miksi, vaikka tiedän etten saa vastausta. Rasitan itteni tällä miettimisellä äärimmilleni ja saan päähäni taas ties mitä.. Eilen ku mä lähin niiltä, vaikka me siinä tätä asiaa selviteltiin, niin siitä näki taas et se ei ollu sama ihminen ku ennen. Mä lähin naamallani se saatanan tekovirne mut kun sain pyörän käyntiin ja suuntasin tielle en voinu enää pidättää kyyneliä. Mun oli pysähdyttävä soittamaan mun ainoalle tuelle ja turvalle, joka käy läpi tätä samaa.. Mä itkin, kiroilin, huusin ja kuiskasin, kuinka mua sattuu ja vituttaa, kuinka pettynyt oon itteeni ku jäin taas kiinni ihmiseen, joka ei ehkä olekaan se oikea. Matkalla mä ajattelin ajaa pikku kolarin, mut en uskalla enää ees satuttaa itteeni.
Ehkä se olen minä joka on kadottanut itsensä.. Mä en löydä enää takaisin.



Love me, hate me, it's me, Ace.

Unohdinki jo miltä tuntuu ku maailma on tylsä ja harmaa, masentavan pinnallinen paikka. Tätä kestää vain tän päivän, mä tiedän.
Mun tekis mieli olla niinku ennen. Mä tahon kokee taas sen kaiken paskan mun niskassa, haluun kaatuu niille kannoille ja kiville mun polulla.. Masokistisen mahtavaa.
Kummia vihantunteita tulee taas ties mistä. Äsken mun hermo meni velipoikaan ku se tuli vikisemään jotai pelin asentamisapua.. Vittu mä sanon. Ja koht pitäs lähtee auttamaan yksien juhlien valmisteluissa.. Ei helvetti. Mä haluisin mieluummin nauttia tästä harmaasta ja jumalattoman ahdistavasta päivästä mun omassa sängyssä, ajatellen vain omaa napaani ja kiroten tätä päivää.
Vittu mä vitutan jo itteeniki. Kaikki on hyvin mut silti pitää vikistä. Tai no.. Hyvin ja hyvin.
En oo nähny mun kultaa ko viimeks maanantaina. Siitä tää olo varmaa johtuuki. Huoh..
Eilen mietin mun entisiä.. Mä en myönnä sitä mut..
Mul on ikävä X:ää.
Vituttaa.
Tarvisin kunnon turpaanvedon ni alkas asiat sujumaan. Kukaa ei oo pitkää aikaa palauttanu mua maanpinnalle.
Saatana mä sanon.



Love me, hate me, it's me, Ace.

Mun elämä tällä hetkellä siis.
Kaikki menee niin leppoisasti ja pehmeästi eteenpäin. Sain koulupaikan, kyllä, Ace, tämä elämänkoulussa kantapäätaktiikalla opiskellut neitonen, aloittaa syksyllä sosiaali- ja terveysalalla. Lähihoitajan perustutkinnolla aion suuntautua auttamaan nuoria päihde- ja mielenterveysongelmissa. Miksipä ei, kokemusta ja näkemystä kun aiheesta on enemmän kuin tarpeeksi. Ymmärrystä, empatiaa ja vinkkejä riittää, auttamisessa olen hyvä ja musta on jo nyt ollut apua joillekki entisten aikojen frendeille. Kuivilla mun avulla on jo kaks nuorta miestä, joilla elämä alkaa maistumaan ja sujumaan ihan niinku mulla nyt. Kui hienoo.
Mut se siitä koulujutusta. Mulla on nyt elämässäni melkeinpä kaikki mitä mä tarvitsen. Mulla on upee poikaystävä, da Sk8derboy, joka pitää mut tyytyväisenä, joka rakastaa, palvoo, hoivaa ja tukee mua just niin paljon ku mä itse vain tarvitsen ja haluan. Se on just niin lapselline ku mäki, se tekee kaikkee yhtä hullua ja tyhmää ku mä.. Silläkin on ongelmia keskittyä joskus, sekin osaa olla villi.. Silti se osaa rauhoittaa mua illan tullen, se saa mun oloni levolliseks.. Se pyyhkii öisin mun kyyneleet ku nään taas niitä unia ja jos herään, se osaa taas tuudittaa mut uuteen, kauniinpaan uneen. Se on kuin luotu mulle. Mä voin puhua sen kanssa kaikesta, se ymmärtää mua ilman sanoja.. Se hellii mua ja piilottaa mut maailmalta ku se saa mun mieleni mustaksi, se suojelee mua mun menneisyyden haamuilta.. Se rakastaa mua ja mä rakastan sitä. Meil on tulevaisuus.
Mun ADHD on melkeinpä poissa enkä oo syöny lääkkeitä pariin kuukauteen. Aggressiokohtauksia on sinä aikana ollu kaks, neki lieviä ja täysin ymmärrettäviä. Lekuri sano et jos tätä rataa jatkuu ni se voidaa diagnosoida uudelleen, poistaa siis tän hullun ja aggressiivisen sekopään leima mun otsasta pelkäksi vähän ylivilkkaaksi ja iloiseksi neitoseksi, joka vaan kokee elämän hieman voimakkaammin kuin jotkut toiset.
Nyt.. Mä.. Mä vaan nautin. Ja jammaan! Tää biisi, ja on muute hyvä leffaki iha vaa tällee btw, on soinu mun kajareissa koko päivän ku moon siivonnu ja kokannu ja tiskannu ja pyykänny..
Ihan ku mulle tehty.

Mietin äsken miks vihaan, kyllä, suorastaan vihaan ja inhoan naisia. Ennen luulin et se johtuu siitä ku mul ei tyttöjä pahemmin kavereina ole, pidän useimpia ikäsiäni neitejä tietämättöminä ja pinnallisina, mitä ne ehkä onki, ja sit se, että jokainen mun kokemus samasta sukupuolesta on ollu negatiivinen. On puukotettu selkään, puhuttu paskaa, juoruiltu, kieroiltu.. Vihaan sellasta. Mut osaa miehetkin olla sellasia, jotkut harvat.. Useimmiten ne, joita nykykielessä fruittareiksi nimitetään.
Tää mun viha naisia kohtaan saattaa äskeisen älynväläyksen siivittämänä johtua siitä, että molen niin.. itsekäs. En kestä toisia tyttöjä lähellä jos paikalla on esim. kaveripoikiani, koska ne tytöt vie sitä huomiota pois musta. Mä haluan olla ainut ja paras, missä ja milloin olenkin.
Sekavaa.
Mutta oikeesti mä pidän kyllä naisista, rakastan niitä. Ainakin vanhempia kuin mä. Ku ne osaa auttaa ja on kypsempiä.. En kai sit oo samalla tasolla ku muut ikäseni neidit. Niin se on. Kai. Mä sentään oon käyny vähä enemmän tätä elämän koulua ku mitä kukaan mun tuntema ikäseni neiti.
Mut ei se tee musta parempaa. Kypsemmän vain.



Love me, hate me, it's me, Ace.

Valoa.. Tunnelin päässä.. Ei enää pitkä matka.. Normaaliin elämään.
En koskaan uskonu kirjoittavani tätä. En koskaan olisi uskaltanut ajatella itteeni tähän tilanteeseen. En koskaan uskonu näkeväni maailmaa näin.

"Olet innokas, ulospäin suuntautunut, analyyttinen ideapakkaus. Ihmistyyppisi on monilahjakkuus, joka on kiinnostunut lähestulkoon kaikesta. Kaltaisesi ihmiset ovat itsenäisiä ja riippumattomia, mukautumattomia ja toisinaan jopa kapinallisia ja riitaisia. Ihmistyyppisi toimii inspiraationa toisille, jotka saattavat seurata sinua kuin gurua tuntemattomille vesille, joilla saattaakin olla vaaroja. Ihmistyypilläsi on toisinaan vaikeuksia tehdä pitkän aikavälin suunnitelmia tai kohdata vastoinkäymisiä tai sietää auktoriteetteja. Sinulle soveltuu ammatiksi itsenäinen yrittäjä – toisten järjestelmiin sinun on vaikeampi sopeutua kuin omiisi. Sinulla on kyky menestyä monilla alueilla, ja saatatkin vaihtaa alaa monta kertaa elämäsi aikana. Etsit aina uusia haasteita, kun nykyinen toiminta on jämähtänyt rutiineihin. Ammattialoista sinulle sopivat parhaiten myyntityö, tiede, taide, kirjoittaminen ja psykologia – ja oikeastaan kaikki muukin, jos voit tehdä sitä oman mielesi mukaan. Löydät itsesi usein visionäärin, markkinoijan tai tutkijan roolista"
Yeah.
http://www.netello.com/viihde/persoonallisuustesti.php


Love me, hate me, it's me, Ace.

Vittu mikä ämmä. Minä siis. Saatana..
Mua vituttaa se kaikki mitä moon olevinani muitten silmis. Suoraansanottuna se kuvottaa mua. Se saa mut voimaan niin pahoin, että mun tekis mieli oksentaa verta, repiä itteni kappaleiks ja polttaa loput rippeet mitä musta jää.
Jaa että mikä nyt on? Ei oikeestaan mikään. Kaikki on hyvin. Pinnallisin puolin hyvin, erittäin hyvin.. Loistavasti. Aurinko paistaa, moon kaunis, mul on pitkäst aikaa rento olo, en stressaa pahemmin muustaku itestäni ja tästä.. tilanteesta.

Se eilinen oli vaa sunnuntaimasis.
Nyt mä leijun taas. Mullo muute uudet popot! Hohtavan valkoset So Whatit. Yeeeeaahhhh beibeeeee! Hah.
En menny kouluu tänää ku en jaksanu. Tänää menos viel mun leijona "siskon" kans shoppailee, varmaa itiksee joskus tunnin parin pääst.. Vitun siistii. Haluun uusii vaatteita. Hupparin ainaki.
Vittu mullo virtaa!


Love me, hate me, it's me, Ace.

Kun omistaa maailman, ei voi tavoitella enää kuin tähtiä. Kun saa tähdet, haluaa avaruuden. Kun saa avaruuden.. Maailmankaikkeuden.. Kun saa kaiken, se kaikki menettää arvonsa.
Mä mietin nykysin ihan liikaa. Mä murehdin tulevaisuudesta. Mä pelkään huomista. Miksikö? Koska mä tiedän, että huomenna asiat voi olla vain pahemmin ku ne on nyt. Mikään ei voi enää mennä paremmin, joten mä vaan odotan sitä alamäkeä, sitä kantoa tällä polulla, sitä sadepäivää.. Sitä jyrkännettä motarin päässä kun vauhtia on kakssataaviiskytseittemän ja pysähtyminen mahdotonta. Mä odotan sitä.. Tai ehkä jopa.. Sitä.
En tiiä mikä mua vaivaa. Masentaa. En haluu mennä huomen kouluu. En haluu olla niitten ihmisten lähellä. En haluu olla niiden tiellä ku ne luulee tietävänsä kaiken, ainakin omasta mielestään.. Mä en kuulu niiden joukkoon, mä en kuulu siihen maailmaan. Se maailma on pelkkää lasia, haurasta lasia, joka odottaa vain pientä tärähdystä hajottamaan sen miljooniksi pieniksi sirpaleiksi.. Mä en haluu olla sillon paikalla. Mä en haluu kävellä siitä yli. En haluu että ne pienet lasinsirut, ihmisten hajonneet haaveet ja unelmat, maailmat, ne lasinsirut.. En haluu että ne rikkoo mun jalanpohjat.
Itkettää, en tiedä miksi.



Love me, hate me, it's me, Ace.

I want it, I take it. Life's going just the way I wanted.
Moon onnistunu löytämää itelleni jotain kallisarvoista, jotain näillä näkymin pysyvää, turvallista.. Moon onnistunu löytämään itelleni ihmisen, joka välittää, joka rakastaa, vaalii, ymmärtää, palvoo ja haluaa mua enemmän kuin ketään toista. Se sanoo et moon sille "se oikea", se sano noin jo kaverilleen ennenku alettiin seurustelemaan.
"Must tuntuu et Ace on mulle tieks ehk 'se oikee'.. En oo koskaa tuntenu mitää tällast."
Ja mä hymyilin ku kuulin ton. Mä hymyilin niinku leijonanainen vaan voi hymyillä saadessaan saaliikseen sen mitä halus, saadessaan palkinnon työlleen.. Saadessaan itelleen jonkun, joka haluaa paistatella leijonan loistossa, jonkun, joka haluaa tehdä kaikkensa Aurinkonsa eteen.. Jonkun, joka allekirjoittaa faktan, jonka mukaan ilman Aurinkoa ei ole elämää.
Moon Sk8erboyn Aurinko.



Love me, hate me, it's me, Ace.

Kuumetta. Mut se ei oo asian pointti.
Mun elämä on sekaisin tällä hetkellä pahemman kerran. Jayn lähtö saa mut voimaan pahoin, pelkäämään huomista, itkemään pimeässä ja tarttumaan ihmisiin, joiden en ollut huomannut olevan edes olemassa. Kukaan niistä ei silti täytä Jayn jättämää tyhjiötä mun sydämestä..
Moon hukassa.
Koulu menee kivasti. Kaverit on kivoja. Elämä on ihan hienoo. Kai.. Tyynen pinnan alla on silti ne tummat mustat vesimassat joihin mä meinaan koko ajan vetäytyä yhä syvemmälle ja syvemmälle.. Onneks löysin itelleni pelastusrenkaan.
Moon ihastunu. Tässä kohtaa ihminen, joka tätä blogia on lukenut enemmän kuin kerran huokaisee syvään ja kuiskaa huomaamattaan "Taas..". Nyt tää on erilaista. "Aina se sanoo noin..". Ehkä, mut tää on. Trust me.
Mä nään ekaa kertaa pitkään aikaan tulevaisuuteen. Mä nään kesän, mä nään mut ja mister Sk8erboyn rannalla.. Mä nauran ja se tönäsee mut veteen.. Mä kiljahdan säikähdyksestä ja roiskin sen päälle vettä ja se näyttää iha neidiltä viileiden pisaroiden osuessa sen paljaalle iholle.. Sit se sukeltaa ja nousee pintaan, tulee mun luo ja ottaa mut syliin..
Unelmia.
..Mut mahdollisia toteuttaa..
At least I hope so. I really do this time.



Love me, hate me, it's me, Ace.