♠ My mad mind. ♠

Ahhh.. Vihdoin kotona. Tai no siis Jayn luona, mut kotihan tää mulle nykysin on..
Käytiin ajamassa "pieni" lenkki. Helsinki-Lahti-Kouvola-Vantaa oli reittimme ja aikaa kului koko päivä. Mä istuin pyörän kyydissä koko matkan, joten perse on suhteellisen hellänä. Jay ajoi suurimmaksi osaksi, mäkin sain kokeilla ja K.O:kin ajoi pariin otteeseen. Oltiin siis liikenteessä yhden pyörän ja auton voimin.
Koin pitkästä aikaa sellasta kiireetöntä vapauden tunnetta. Sellasta tunnetta mä kaipaan usein. Matkaa, jonka tekemiseen on aikaa, mutta sillä matkalla on myös päämäärä. Se, että pääseekö siihen päämäärään on merkittävää, kun taas se, että miten ja milloin sen tekee on merkityksetöntä.
Mä ajattelin ennen, että päämäärättä ajaminen on vapautta, ja sitähän se onkin, mutta se on niin tyhjää, turhaa ja merkityksetöntä. Nyt tuntu hyvältä, kun mä tiesin mihin olin matkalla ja miksi. Se, miksi mä menin sinne ei ole merkityksellistä, mutta se, että mulla oli syy, on. Ihana tunne.
Mulla on taas jumalattomat vierotusoireet päällä. Kädet tärisee ja on kylmä.. kuuma.. kylmä.. kuuma.. Tuskan hiki otsalla ja paikat jumissa. Mieli lyö tyhjää. Ajatukset harhailee. Oon vainoharhanen, nään ja kuulen omiani. Pelästyn pientäkin risahdusta ja silmäkulmista nään varjoja. Tää alituinen pelkotila on jatkunut nyt eilisillasta asti.
Viime yö oli aivan hirveä. Ensinnäkin, mulla oli helvetinmoinen hedari ja olin valmis puhumaan norjaa milloin tahansa. Mä tärisin ja mulla oli kuuma, ahdisti ja kaikki, mitä kuulin tai näin niin koin hyökkäykseksi mua kohtaan. Jay joutui laittamaan mut väkisin nukkumaan ja pitämään musta kiinni, kunnes mä nukahdin. Mä heräilin omaan huutooni ja Jayn ravisteluihin pitkin yötä, enkä nukkunut yli puolen tunnin pätkiä. Mä itkin koko ajan, näin painajaisia ja niitä mun kuuluisia valveunia. Viime yönä mä mm. hukuin mustaan veteen, jota vyöryi ovesta ja ikkunasta, mä hengitin jotain myrkkyä, mä näin, kuinka mun kroppa vuosi verta, mutten löytänyt haavaa. Jay otti mut syliinsä kerta toisensa jälkeen vaikka mä löin ja raavin sitä, huusin ja kirosin, itkin. Aamulla mä heräsin täristen, mutta selvänä.
Mä en tajua, miks ne pelko- ja ahdistustilat iskee yöllä just kun pitäs nukkua. Luokitellaankohan ne joksikin mielenterveysongelmiksi? Hetkellisiksi mielenhäiriöiksi? Mä en ymmärrä.. Siis enhän mä hullu ole, mut yöllä mä vaan menetän kontrollin itteeni.. Se tuntuu samalta ku.. Ihan ku se lähtis pois kropasta. Ihan tismalleen samalta, mutta pahemmalta. Mut kai se on merkki siitä, että mä oon pääsemässä pois? Ne olotilat on vain kiviä ja kantoja mun polullani. Polulla, joka lopulta johtaa pois kuilun reunalta. Polku, jonka päähän mä jään enkä enää koskaan astu sille. Ei enää askeltakaan, kunhan mä pääsen uuden tien alkuun. Sen oon päättäny. Mutta..
Asiahan ei ole niin yksinkertainen. Jokainen vastoinkäyminen tönäisee mua ja horjuttaa mun tasapainoa. Jokainen suru ja murhe vetää mua sille polulle, jolle astuessa sitoutuu taas siihen helvetilliseen pyöritykseen, mikä lopulta johtaa kuilun reunalle ja takas pohjalle.. Tällä hetkellä se vaara on suuri.
Mun paras ystävä, unieni vartija, lohduttaja ja maasta nostaja, oma rakas koirani on jo vanha ja sairas. Se täytyy päästää kärsimyksistään jo lähitulevaisuudessa. Saattaa olla, että se päivä on jo huomenna, saattaa olla, että kahden viikon päässä, mutta silti. Mä oon aavistellu ja tienny sen jo pitkään. Mä oon kieltäny sen jo ainakin puoli vuotta. Vielä yks särkylääke, kyllä sä poika jaksat. Mä oon sanonu mielessäni, kyyneleet silmissäni jo liian monta kertaa. Seuraavaa kertaa ei tule.
Kaikki muuttuu koko ajan eikä pieni Ace pysy perässä. MIKSEI AIKAA VOI PYSÄYTTÄÄ?! EDES PIENEKSI HETKEKSI?! Syksyllä alkaa uus luku mun elämässä, lukio, ja sitä mä pelkään. Mä en tuu selviimään siitä, en sitten millään. Jos mulla ei pää kestäny ylä-asteen viiden tunnin koulupäiviä, enkä ysiluokalla ollut ainuttakaan kokonaista viikkoa koulussa, niin miten mä kestäisin lukion? Mistä mä saan voimaa? Musta tuntuu, että jos kääntyisin hartaaksi uskovaiseksi ja rukoilisin iltaisin pelastusta, niin saisin ennen pitkää huomata, että enkelitkin on jo luovuttaneet mun suhteen. Se olis kyllä ymmärrettävää..
K.O kysyi hetki sitten tupakalla istuessamme, että miks mä morkkaan itteeni koko ajan. Miks mä olen niin nöyrä ja alistuva, vähättelen itteeni. Mä vastasin, etten halua ihmisten näkevän millainen on oikea Ace. Oikea Ace saattais avata ihmisten silmiä liikaa, niin paljon, että ne lopulta sokaistuis. Kun mulla on nää muurit, niin mä olen turvassa. Mutta keneltä? Itseltäni ja omilta ajatuksilta kai, toisilta ihmisiltä. Haavoilta. Vaikka mä kestän fyysistä kipua yllättävän paljon ja olen henkisesti kuin kallio, niin silti mulla on heikkouteni. Mun ego ei kestä kolauksia, vaikka mä hymyilenkin niille kusipäämäisille vitseille, niin silti sisältä mä itken. Muhun sattuu jokainen paha sana, mitä musta sanotaan. Mä yritän vaan tukahduttaa niitä tunteita, esittää vahvaa, koska mua luullaan vahvaksi. Nyt siis tunnustan, minä, Ace, en ole vahva. En fyysisesti. En henkisesti. Oikea Ace on heikko ja haavoittuva, niin pienten tuulien vietävissä ja eksynyt kuin olla vaan voi. Aina kun mä tunnen itteni niin heikoksi, etten pysty sitä peittämään, niin mä pakenen. Kotona kun äiti löi, niin mä juoksin talvellakin pelkät sukat jalassa, pimeässä meijän metsään, sen ison kiven taakse, johon joka kerta kaiversin pikkukivellä merkin tai sanan, miksi olin siellä. Koulussa mä saatoin lähteä haukkaamaan happea. Muualla mä lähden usein kävelemään tai tien päälle, radalle tai vain ulos kaatosateeseen istumaan. Keksin muuten mikä virka on sateella. Kun sataa vettä ja mua itkettää, niin voin hyvillä mielin mennä ulos, nostaa kasvot kohti taivasta ja antaa kyynelten virrata ilman pelkoa siitä, että joku tulee kysymään "Ace, itketsä? Sähän et itke koskaan! Mikä on?". Se kysymys on pahinta, mitä tiedän. Siksi mä en itke. Itkemisellä ihminen näyttää, ettei asiat ole hyvin ja että menee huonosti, kun on heikko ja voimaton, niin silloin itketään. Ace ei ole heikko eikä voimaton, joten Ace ei itke. Niinhän mä väitän ja niin kaikki luulee. Niin sen tulee siis olla, sillä mä en jaksa alkaa ihmiseksi. Ei, ei vielä tänään. Eikä huomenna.



Love me, hate me, it's me, Ace.