♠ My mad mind. ♠

Kuten mä kerroin, K.O piirtää taas. Se sen kuva musta..
K.O on aina tykänny piirtää vampyyreita, tummia ja synkkiä kuvia. Ihmissusia, verta, kaaosta. Mut myös valoisia ja iloisia kuvia, enkeleitä ja keijuja, eläimiä ja maisemia. Mutta aina niissä kuvissa on piilossa se pieni ahdistus ja tuska, mitä K.O:n sisällä on. Enkelit ovat sokeita, eläimet orpoja, keijuilla repaleiset siivet ja jalat avohaavoilla. Ne on kauniita.
K.O istui taas aamulla mun herätessä piirtämässä jotain. Menin sen viereen istumaan ja katselin aurinkoa ja Helsingin kerrostalomaisemaa. Yritin vilkuilla, mitä K.O piirsi.
- Ei kurkita., K.O tiuskaisi.
- Ei ei, kattelin vaan tota sun koruu..
- Niinnii.. Sininen vai vihree?
- Hmm.. Sä käyt..
- Sininen.
- Selvä se. Mitä sä piirrät?
- Näät kohta.
- Okei. Otakko tupakan?
- Joo heitä kaks.
Ja mä heitin. Me istuttiin siinä ja mun epätoivoisista keskustelunaloituksista huolimatta mä en saanu K.O:hon enää mitään kontaktia. Se vaan piirsi.
Jay oli töissä eli mulla ei ollu ketään juttuseurana, joten päätin lähteä kaupungille kävelemään. Haahulin tunnin jos toisenkin ilman päämäärää, kunnes osuin kenkäkaupan kohalle. Menin ihan vaan piruuttani sisälle kattomaan, vaikka tiesin, etten ostaisi mitään. Luulin tietäväni. Mä löysin kivat, hyväntuntuiset ja -näköiset Knoxit, jotka mun oli pakko ostaa. Kenkiä kun ei ole koskaan liikaa. Juoksin ensin takaisin Jayn kämpille ja varastin siltä neljäkymppiä ja sitten hyppelin takaisin kauppaan ostamaan ne. Mulla oli hyvä olo ja onnistuneen ostoksen kunniaksi päätin tarjota itselleni kahvin. Istuessani siinä näin yhen kivan jätkän, ikäiseni tai vähän vanhempi. Vilkaisin sitä salaa kerran jos toisenkin, ja lähtiessäni vielä kerran. Se katto mua ja hymyili. Mä hymyilin takasin, laitoin aurinkolasit silmille ja kävelin ulos toivottaen samalla tarjoilijalle hyvää päivänjatkoa. Se tarjoilija on mukava nainen. Jos ei aina oikein kolikot riitä, niin se antaa anteeksi. Hyvät ihmiset on harvassa nykyään, mutta välillä musta tuntuu, että vedän niitä puoleeni, vaikken olekaan sen hyvyyden arvoinen. Ainakaan omasta mielestäni.
Kun mä palasin takas Jayn kämpille, niin K.O oli häipyny johonki. Se oli jättäny sen piirustuksen keittiön pöydälle. Se oli kuva musta.
K.O oli käyttänyt vain lyijykynää, sekä mustaa, punaista, keltaista ja sinistä puuväriä. Ne on ne värit, mitä se käyttää yleensä. K.O oli piirtäny mulle mustat hiukset, joihin valon osuessa piirtyi sinisiä vivahteita. Mulla oli päällä mun black rose -toppi, deadchainin housut panosvöillä ja ajosaappaat. Se oli piirtäny mulle mustat kynnet, sormiin mun sormukset, kaulaan kaulapannan ja korviin nuo minun metallineliö korvikset. Mun katse oli taas jäätävä. Silmät se oli piirtäny samanlaisiksi kuin ne mun keltaset cat-eyesit ja rajaukset oli vahvat. Mun ilme oli välinpitämätön ja jotenkin.. Vaarallinen, tappava. Mulla oli vieno hymy, josta pilkotti pitkä kulmahammas. Kaulaan se oli piirtäny kaks pientä haavaa, joista valui verta. Se veri valui kahtena norona, toinen kaulalta rinnalle, josta se jatkoi matkaansa mun paidan kaulukseen kastaen sen. Toinen valui mun suoraa käsivarttani pitkin kädessä roikkuvan riipukseen, josta veri tippui pisaroina tehden lattialle pienen lätäkön. Mulla oli selässä mustat, repaleiset siivet. Mun takana seisoi hahmo, joka hymyili, mutta sen kasvoja ei muuten näkynyt. Sen käsi oli mun olkapäällä.
Tää kuva on kaunis. Ehkä kaunein niistä kaikista, mitä K.O on koskaan mulle piirtäny ja trust me, se on piirtäny mulle monta kuvaa. Monta.
Jay tuli kotiin puoli kuuden aikoihin. Se oli väsyny.
- Moro., se huokaisi heittäessään alkon kassin sohvalle.
- Moooi.
- Mitäs oot puuhaillu? Missä K.O on?
- Mä en tiä, se lähti jonnekki.
- Sanoks se minne?
- Ei. Mä en ollu tääl sillon ku se lähti.
- Missäs sitte?
- Kaupungilla. Ostin kengät ja kävin kahvil.
- Yksin?
- Jju. Oma seura paras seura.
- Niihä se on aina välillä. Haukotus. Mua väsyttää, meen nukkuu.
- Jjuu, hyviä unia.
- Tuutko vieree?
- Emmä ny. Mä katon tätä leffaa.
- Okei.
Mä katoin siis jotain toimintaleffaa, ylidramatisoitua räjähteillä varustettua Hollywoodin liukuhihnatuotannolla tuotettua elokuvaa, jossa jo alussa tietää mitä lopussa käy. Datasin samalla ja pohdin rakkautta eräällä foorumilla. Hieno foorumi, hyvää porukkaa ja kiinnostavia juttuja.
K.O tuli kotiin joskus seitsemän aikoihin.
- Noh, oliko hieno?, se kysyi.
- Upee!
- Mä tiesin et sä tykkäät., se sano ja istu mun viereen. Se otti kuvan käteensä ja osoitti hahmoa mun takana.
- Tiiäks kuka toi o?
- Eh. Kuka?
- Minä.
K.O laittoi käden mun ympäri, pään mun olkapäälle ja katto mua pelottavasti.
- Tiiätkö mistä mä sain idean toho kuvaa?
- Noh?
- Mä näin kerran tollast unta. Tost puuttuu vielä tuli taustalta. Siin unessa kaikki kaupungit oli tulessa ja mä etin sua.
- Ihaku jostai leffast.
- Nii oli. Sitku mä löysin sut ni mä purin sua. Mä olin kai joku vampyyri ja sit sustaki tuli.
- No nyt mä nään painajaisia.., mä sanoin sarkastisesti.
- Nääks sä muute unii siitä?
- Nään. Ne on hirveitä.
- Nii on. Tuntuu et on pakko vetää jotai ku herää..
- Nii.
K.O huokas, nousi ja veti mut ylös.
- Lähetää ajelulle.
Ja pian me lähetään. Jayn autolla vielä. K.O voi lainaa sen korttia ennenku saa omansa, ne on niin toistensa näköset. Niin samanlaiset ulkoa, niin erilaiset sisältä. Mmh.


Love me, hate me, it's me, Ace.