♠ My mad mind. ♠

Jos minä olisin kimalainen, niin
Lentäisin kaikista kauneimpaan kukkaan
Maistaisin sen mettä
Auttaisin sen elämää
Levähtäisin hetken sen terälehdillä
Ennenkuin lähtisin taas lentoon
Takaisin taivaan sineen
Sinne lennän, kauas kaukaisuuteen
Taivaanrannan taa
Ehkä vielä jonain päivänä.

- Ace 2oo8

Runosuoni sykähti. Tuotakaan ei oo käyny pitkään aikaan. Luovuuden aaltoja ilmassa?
- Äitienpäivänä piirsin mutsille sellasen hienon kuvan
- Opettelin pari uutta biisiä pianolla
- Valokuvasin kaikenlaista
- "Sävelsin" uuden kipaleen pianolla
- Nyt toi runo.

Mulla on ihmeen tyhjä olo. Sellanen hyvä tyhjä olo. En ota paineita mistään, vaikka ehkä pitäis, en ajattele mitään. Pitäisikö? En tiä. Nyt en jaksakkaan tietää.
Mulla on ongelma. Ongelman nimi on mister69. Mister69 on hauska, mukava, kiinnostava, kiinnostunut ja liian paljon vanhempi. Ja mullahan on jo X. Mitä tehdä? X:n kanssa menee kieltämättä hyvin. Tasaisesti hyvin. Mutta mister69 tois mun elämään vähän muutakin. Vähän jotain sellasta, mitä X ei voi mulle antaa. Mutta X antaa mulle paljon muuta, kaikkea sellaista, mitä en ehkä just nyt osaa arvostaa, mutta mikä on jotain korvaamatonta. Sitä kai rakkaudeksi kutsutaan. Tilanne on siis tämä: Mister69 = hauskanpito ja seikkailu, herraX = rakkaus.
Pitäiskö mun vähän irrotella, ottaa vapaata. Tehä jotain kiellettyä mister69:n kanssa, jotain tuntematonta, uutta ja vaarallista? Vai pysyä uskollisena X:lle ja huomata, kuinka se pidemmän päälle palkitsee? Entä kun mä haluan kaiken? Tekiskö molemmat? Salaa? Vihaan sellasta, mutta luonteelleni en voi mitään. Oon petollinen ja kiero, käytän ihmisiä hyväksi häikäilemättä ja mulla on päämääriä, joita muut ihmiset paheksuu. Mun mieli on pilalla. Mä en osaa ajatella enää optimistisesti, vaan oon pinttynyt pessimisti. Narsisti? Ei kai. Mut lasi on puoliks tyhjä.
Mä tiedän, että mä voisin olla erilainen. Voisin olla oikeestikin sitä miltä näytän ja vaikutan. Osaan olla sitä joidenkin ihmisten seurassa, niiden ihmisten, jotka oikeesti tuntee mut. Niitä ihmisiä on kaksi, joista toinen on joskus käynyt saman läpi kun mä nyt. Mä oon kolmanneksen jo suorittanut siitä, mitä se aikoinaan. Toinen henkilö on mun paras ystävä. Oikeestaan enemmän ku ystävä, en vaan osaa määritellä mikä. Se tukee mua aina, kertoo kun mä oon idiootti, vetää turpaan kun sitä tarvitsen ja samoin myös taputtaa selkään aina kun tilanne vaatii. Kummallista, miten sitä voikaan arvostaa toista.. Hymy.
Toisaalta onko nää ihmiset vaan löytäny sen oikeen tavan millä käsitellä mua? Välittääkö ne musta oikeesti? Mä uskon niin, ja mä toivon olevani oikeessa. Epätoivo on pirun inhottava tunne. Vihaan sitä. Mä vihaan vähän kaikkee. Kuuluu luonteeseen.


Love me, hate me, it's me, Ace.