♠ My mad mind. ♠

Ihana vesisade. Rauhoittava tekosyy sille, ettei tarvitse tehdä mitään, mennä mihinkään. Saa vaan olla ja kuunnella sadepisaroiden iskeytymistä kattoon, josta ne valuvat virtana räystäskouruja pitkin maahan ja häviävät. Miljoonista yhdeksi, yhdestä nollaksi.
Petollista on elämä. Kaiken se voi antaa, mutta pois se voi yhtä hyvin kaiken ottaa. Pohjalta on vaikea nousta ja huipulta helppo tipahtaa. Miksei vain jätetä matkaa puolitiehen? Miksi pitää pyrkiä huipulle, taistella suosiosta ja kunniasta, joka ei lopulta merkitse mitään? Nousin kerran puolitiestä huipulle, tipuin pohjalle ja nousin taas huipulle. Mutta missä mä oon nyt?
Aurinko oli jo korkealla, kun heräsin. Selkä märkänä hiestä, sydän hakkasi rinnassa ja omat kädetkään ei näyttäneet tutuilta. Kirosin itekseni koko mun helvetin elämän ja mietin miten tän kaiken sais loppumaan. Palautin mieleeni ne sanat, jotka aikoinaan avas mun silmät. Sillon ekan kerran mä tajusin niiden merkityksen, mutten enää ollut niinkään varma. Niiden sanojen jälkeen mietin neuvoa, jolla pääsisin eteenpäin, eteenpäin edes vähän. Joka aamu, sinä aivan ensimmäisenä sekuntina kun avaat silmäs, sä mietit, että mikä syy sulla on nousta. Mä muistan kyl millast se on, eikä sitä osaa muut käsittääkään. Ja se on helvetin vaikeeta. Mut muista, jos sä et keksi mitään syytä, ni tee se mun takia. Se on mun syy, et sä oot nyt tollanen. Mä tekisin ihan mitä vaan, ettet sä olis tollanen nyt. Usko mua, Ace, uskothan? Älä jumalauta ala siihe samaan ku mä sillon. Ace, tajuuks sä? "Joo", mä huokaan hiljaa itekseni joka kerta kun noi lauseet tulee mun mieleen. Ainoat sanat tässä maailmassa millä mut voi pysäyttää.
Miks vaikka mä yritän niin mä en onnistu? Mä yritän niin kovaa. Ennen mä onnistuin kaikessa. Ihan jumalauta kaikessa missä mä vaan halusin. Tässä mä haluun onnistuu enemmän kuin koskaan ennen missään! Mä en vaan saatana nää miten.
Kyynel, epätoivo.
Mun on vaikee puhuu näistä, siks kirjotan tänne. Joku kävi kommentoimassa ihan aiheellisesti ja halus auttaa, mut sori, jos mua joku voi auttaa ni mä ite. Mä uskallan miettii näitä näin, näin nää ei tunnu niin pahoilta asioilta. Kun tääkin juttu pian loppuu, mä kokoon itteni ja alotan sen normaalin elämän, palaan siihen illuusioon mitä haluaisin todellisuuden olevan. Uskon siihen illuusioon ja kun oon yksin, petyn ja ymmärrän miten pohjalla oon. Mut nyt jatkan. On vaan pakko. Ei enää sanoja.


Love me, hate me, it's me, Ace.