♠ My mad mind. ♠

Tänään on ollut hyvä päivä. Mä olen onnellinen. Miksikö? Ensinnäkin, sain tänään osakseni ihailua ja kunnioitusta, sain viettää aikaa hyvän ystävän kanssa, ostin uusia vaatteita sekä kengät ja sormuksen. Sain nauraa koko sieluni kyllyydestä. Nauroin kovempaa kuin aikoihin, ja nauroin oikeesti. Se tuntui ihmeen hyvältä, vapauttavalta.
Päivä meni siis kutakuinkin näin:
Aamulla piti herätä kasilta, jotta kerkesi ysiks kouluun. Koulussa vietin pari tuntia ja sitten läksin ystäväni kanssa shoppaamaan. Oli kivaa, helvetin kivaa. Kotiin päästyäni hymyilin yhä, mikä oli jo hieman huolestuttavaa. Mutta sitten sain hymylleni aihetta. Puhelin soi.
- Jokos tuhlaajatyttö on kotiutunu?, mister69 vinoili.
- Toki toki., vastasin.
- Oot siis himas?
- Jujjuu, kuis? Onks ikävä?
- Aina.
- Niinnii.
- Hmmh.. Oikeesti ehkä vähä.
- Ehkä meijän pitäs sit olla vähä enemmä erossa toisistamme.
- Eikäku päinvastoin. Vai häh?
- Nomut tiiäkkö, siedätyshoitoa.
- Näääh mitää sellasii. Haluukko nähä vaik öööh.. nyt?
- Nyt?
- Nii, oon täs teijän tiel, u know, se mesta mis käyt aina mutsiltas salaa röökillä?
- Mitääää vittua? Etkä oo.
- Olen olen! Tuuks sä tänne vai tuunko hakemaa?
- Valehtelet. En oo tulos.
- Sit tuun hakee.
Kuuluu askelia, pehmeitä askelia. Kengät vasten hiekkaa, sitten soraa, sitten asfalttia.
- Joo voi vittu et oo tulos! Mutsi ja kaikki on himas.
- No tuu sit tänne, tuun vastaa.
- Mut siis mitä sä tääl teet? Ent jos en olis ollu himas? Makekaa ei oo kotona.
- No sit oisin venannu et tuut himaa. Mites muute se yökylä-juttu? Tarkotin sitä mitä sanoin.
- Joo just. Haluut vaa panna mua.
- Noh.. Mitennii "vaa"?
- Myönnät siis?
- No totta helvetissä! Mut mitennii "VAAN panna sua"?
- Ai sä haluut jotai muutaki vai?
- No emmä tiä. Tuu tänne ni puhutaa lisää.
- No jos mä tuun sit.
- Hyvä. Nägy koht, pikku peto.
- Justjust. Joo no jooh.. Oon koht siel, mo.
- Moo. piip-piip-piip.
Saakelin auringonlaskut. Siinä hetkessä oli taikaa. Enemmän taikaa kuin missään muussa mun kokemassa hetkessä, ellei yhtä lasketa. Mutta tää oli jotain, jotain niin helvetin taianomaista ja katoavaa, harvinaista herkkua.
Sen silmissä on jotain outoa, jotain salaperäistä ja vaarallista, jotain surullista, jotain lempeää ja hellää, kiivasta ja tulista. Sen katse on mulle ihan liikaa.
Se katsoi, kun aurinko tippui horisontista ja kun auringon viimeiset säteet osu sen kasvoille, se huokas ja veti mut lähemmäs. Mä värisin. Kylmästä? Pelosta? Onnesta? Pelonsekainen onnentunne. Se katto mua, mä en uskaltanu kattoo sitä. Mä en kestä niitä sen silmiä, se varmasti tietää sen. Se yritti saalistaa mun katsetta, se katso mua niin pitkään, kunnes mä painoin silmäni kiinni ja nojasin sen vahvaa rintaa vasten. Sen sydän löi voimakkaasti ja se hengitti rauhallisesti ja syvään. Se kiersi kädet mun ympärille ja huokas taas. Mäkin huokaisin. Se halas mua ensin hellästi, veti taas vähän lähemmäs ja sitten rutisti niin, etten voinut liikkua. Voinut vai halunnut?
- Ace.., se sanoi.
- Noooh?, kysyin.
- Tota.. Tai ei mitää.
- Sano ny ku alotitki.
- No..
Hiljaisuus.
- Niin?
- Mä tykkään susta Ace.
- Mäki susta.
- Mut siis mä tykkään susta, niinku oikeesti.
- Mmmh.. Miks?
- Soot nii erilaine.
- Mitenni "erilaine"?
- Emmä tiä, sä vaan oot. Siis niinku hyvällä tavalla.
- Niinnii varmaa joo.
- Just tost mä tykkään.
- Mistä?
- Noku puhut noin ja oot tollane.. No tollane.
- Hmh.. Säki oot ihan kiva.
- Ace..