♠ My mad mind. ♠

Mulla hajoo pää. Tarkotan sitä, oikeesti. Sama aihe: mister69.
Kuulemma kun pitää valita kahden hyvän väliltä, niin pitäs listata plussat ja miinukset kumpaisestakin. Niinpä mä päätinkin nyt, että listaan ensin mister69 hyvät ja huonot puolet, sitten X:n.
Mister69:
+ komee ja hyväkroppainen
+ hauska
+ kiehtova
+ rento
+ turvallinen
+ ..samalla vaarallinen
+ hellä ja tarvittaessa kovakourainen
+ silmät
+ luonne
+ vähän "paha poika"
+ se tykkää musta (ja haluaa mua/mut?)

- liian vanha
- silmät
- mun on vaikee lukee sitä

X:
+ hyvä kroppa, naama, lävistykset.. koko ihminen on komee ja vetävä
+ hellä
+ suojeleva
+ "paha poika"
+ aika hauska
+ rakastaa mua ja tekis mitä vaan mun vuoks
+ meijän yhteinen historia
+ luonne

- ylisuojeleva
- mustasukkainen
- tuomitseva
- joskus kyllästyttävä
- .. ja ärsyttävä
- meijän yhteinen historia.

Mitä noi nyt auttaa? Ei mitään.
Mä rakastan X:ää ja X rakastaa mua. Meillä on takana (ja edelleen menossa) oikea rakkaustarina. Se sai mut tekemään kaikkea hyvää ja pahaa. Sen takia mä olen, mitä olen. Se aiheutti mulle paljon hyvää ja pahaa. Mä..
Mä oon nyt niin rikki.
Mä oon niin pahoillani kaikesta mitä mä oon tehny.
Mä oon niin pettynyt itteeni.
Mä oon vaan taakkana muille.
Mulla ei oo enää paikkaa täällä.
Mä en enää nää maailmaa niinku näin sen puoli vuotta sitten.
Toivoisin niin, että voisin laittaa kaiken jonkun syyksi, mutten voi. Se on tehnyt musta mitä mä olen, mä en voi syyttää muita. Jotkut syyttää itteensä tämän takia, koska mä en olis koskaan joutunut kosketuksiin sen kanssa ilman heitä. Mä en syytä heitä. Mä syytän itteeni. Loppujen lopuksi, jos tää koko juttu on jo joskus kirjoitettu ja kaikella on tarkoituksensa, niin kukaan ei voi syyttää ketään. Ei edes itseään. Niin uskon sisimmässäni, mutta silti toimin toisin kuin ajattelen. Mä olen se. Me ollaan yhtä. Ennen mä pystyin erottelemaan itsestäni oikean Acen ja sen, mutta nyt se on mahdotonta.
Ennen mä olin niin yksin ja tiedoton kaikesta. Mä olin niin puhdas, niin viaton. Ehjä. Kuinka mä haluaisinkaan palata entiseen ja korjata tän kaiken. Kuinka mä haluaisinkaan vain palata siksi pieneksi, yksinäiseksi tytöksi koulupihan reunalla, joka ajatteli vain ja ainoastaan mitä sitä tekisikään koulun jälkeen, kun ei ollut ystäviä. Kuinka mä haluaisinkaan vain palata siihen hetkeen, kun juoksin kotiin vesisateessa koulun jo mentyä kiinni kun koulutaksia ei kuulunut. Kuinka mä haluaisinkaan niin kovasti palata siihen hetkeen, kun avasin oven litimärkänä ja juoksin omaan huoneeseeni. Kuinka mä haluaisinkaan kovemmin kuin mitään palata siihen hetkeen, kun mä heittäydyin sängylleni ja itkin. Itkin yksin ja hiljaa. Mä niin haluaisin olla vain yksin, ilman tätä maailmaa.. Ilman sitä.
Se vaan ei oo mahollista. Mun on elettävä sen kanssa, otettava vastaan kaikki, mitä se mulle on aiheuttanut ja aiheuttaa. Mun on elettävä tän karun todellisuuden kanssa ja kestettävä se kunniallisesti, vaikka jalat pettäisivätkin alta ja kyyneleet tulvisivat silmiin, vaikka mä kärsisin kuinka paljon tai vaikka mä haluaisin kuolla. Vaikka mä tuntisin kuolevani tai vaikka kaikki muut jättäis mut. Vaikka kukaan ei ymmärrä ja vaikka mua ei voi enää kukaan auttaa, en ees mä itse, niin mun on vaan jatkettava.